Ohita valikko

Tietoa koronaviruksesta

Anni puhallinherkkukaupassa

To 11.3. klo 19.00 Suoratoistokonsertti Vaasan kaupungintalolta.
Konserttitallenne on nähtävissä kahden viikon ajan.

Vaasan kaupunginorkesteri 

Joht. Tomas Djupsjöbacka | sol. Anni Haapaniemi, oboe 

 

Felix Mendelssohn (1809–1847): Nocturno puhaltimille (1824/1826)  

Richard Strauss (1864–1949): Konsertto oboelle ja orkesterille D-duuri (1945) 

  1. Allegro moderato
  2. Andante
  3. Finale: Vivace

Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 7 A-duuri op. 92 (1811–1813) 

  1. Poco sostenuto – Vivace
  2. Allegretto
  3. Scherzo: Presto – Assaimeno presto 
  4. Allegro con brio

 

Oboisti Anni Haapaniemi on kotoisin Toholammilta, Keski-Pohjanmaalta. Hän on opiskellut oboensoittoa Sibelius-Akatemiassa, Göteborgissa, Genevessä sekä Pariisissa. Vuonna 2007 hän valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi. Soolo-oboistina hän on toiminut Tampere Filharmoniassa, Helsingin Kaupunginorkesterissa ja syksystä 2009 alkaen Tapiola Sinfoniettassa. Haapaniemi on myös vieraillut Birminghamin Sinfoniaorkesterin soolo-oboistina.

 

Haapaniemi on orkesterityön ohella aktiivinen kamarimuusikko: hän on Arktinen Hysteria -puhallinkvintetin sekä Ensemble Schratin jäsen ja soittaa myös barokkioboeta vanhan musiikin yhtyeissä. Anni Haapaniemi opettaa oboensoittoa Sibelius-Akatemiassa.

 

Felix Mendelssohn (1809–1847): Nocturno puhaltimille (1824/1826)

Viisitoistavuotiaan säveltäjän nopeasti kylpylämatkalla käyttömusiikiksi säveltämä teos – voiko sellaiselta odottaa mitään? Tokihan voi, jos kyseinen säveltäjä on Felix Mendelssohn, joka varhaiskypsänä nuorukaisena oli tuossa vaiheessa säveltänyt jo ensimmäisen sinfoniansa, sitä ennen suuren määrän teoksia jousisinfonioista konserttoihin ja kamarimusiikkiin, sekä oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa jo elämänsä ehtoopuolella olevan Goethen kanssa. Heinäkuussa 1824 Mendelssohn vieraili isänsä kanssa Doberanin kylpyläkaupungissa Itämeren rannalla. Uimisen, klassisen kirjallisuuden ja muiden huvitusten ohella hän nautti paikallisen suurherttua Friedrich Franz I:n puhallinyhtyeen päivittäisistä konserteista ja päätti itsekin kirjoittaa yhtyeelle teoksen oppiakseen lisää puhaltimien sointiväreistä ja toimivista instrumenttiyhdistelmistä. Syntyi Nocturne, yksi Mendelssohnin tärkeimmistä vuoden 1824 sävellyksistä.

Kylpylämatka ajoittui aikaan, jolloin Beethovenin ja Weberin vaikutus alkoi selvästi kuulua Mendelssohnin musiikissa. Porvarillisessa ja hyvin sivistyneessä kotipiirissään hänen tärkeimpinä esikuvinaan olivat olleet barokin ja klassismin suuret nimet Bach, Händel, Mozart ja Haydn. Harmoniemusik-perinne, eli ulkoilmakäyttöön sävellettyjen puhallinyhtyeteosten perinne Mozartista Beethoveniin, on kuultavissa Nocturnen pohjalla. Teos alkaa andante-johdannolla joka muuttuu pirteäksi, sonaattimuotoiseksi allegro vivaceksi. Pääteema muistuttaa Weberin Preciosa-oopperassa kuultavaa puhallinvoittoista mustalaismarssia, mikä tuskin on pelkkää sattumaa.

Mendelssohn muokkasi teosta pari vuotta myöhemmin ilmeisesti ulkomuistista. Uudelleen hän tarttui teokseen vielä 1830-luvun lopulla, jolloin hän laajensi kokoonpanoa sotilassoittokuntakokoon ja nimesi teoksen uudelleen Alkusoitoksi op. 24.

 

Richard Strauss (1864–1949): Konsertto oboelle ja orkesterille D-duuri (1945)

Toisen maailmansodan lopulla Richard Strauss asui Etelä-Baijerin vuoristossa Garmischissa varsin eristyneissä olosuhteissa ja lähes erossa natsi-Saksan musiikkielämästä. Liittoutuneiden joukkojen miehitettyä Garmischin huhtikuun lopulla 1945 tilanne kuitenkin muuttui. Straussin huvila oli miehittäjien kiinnostuksen kohteena ja siitä suunniteltiin väliaikaista komentopaikkaa, mutta vanha säveltäjämestari onnistui maineellaan – hän muun muassa esitteli paperia, joka todisti hänen olevan länsivirginialaisen Morgantownin kunniakansalainen – pitämään rakennuksen hallinnassaan. Vieraita huvilalla kuitenkin riitti ja suhtautuminen Straussiin oli tämän aiemmista natsikytköksistä huolimatta voittopuolisesti positiivista. Yksi kävijöistä oli amerikkalainen tiedusteluasiamies John de Lancie, joka siviiliammatiltaan oli Pittsburghin orkesterin oboisti. Hän ylisti vierailullaan Straussin taitoa kirjoittaa puhaltimille ja esitti kainon toiveen oboekonsertosta. Strauss kieltäytyi ensin, mutta kiinnostui kuitenkin pian ideasta ja sai teoksen seuraavana syksynä valmiiksi. de Lancien sijaan Strauss omisti teoksen Zürichin Tonhalle-orkesterille ja sen johtajalle Volkmar Andreaelle, jotka myös kantaesittivät konserton orkesterin soolo-oboisti Marcel Sailletin toimiessa solistina.

Liekö johtunut sotavuosien ahkerasta Goethen lukemisesta, mutta Strauss muotoili konsertosta varsin klassishenkisen ja kepeän. Paikoin se kujeilee kuin Till Eulenspiegel ja hidas osa hehkuu solistin käsissä kuin Don Juanin rakkauskohtaus, mutta samalla konsertto on vastapaino säveltäjän aiemmille, uhkeille sävelrunoille sekä konserton edellä valmistuneelle, sodan kauhuja kuvaavalle Metamorfooseja-jousiteokselle. Konserton kolme osaa soitetaan yhteen ja niistä löytyy samaa tematiikkaa. Osat seuraavat konserton klassista nopea-hidas-nopea-muotoa. Straussin melodinen kekseliäisyys puhkeaa täyteen kukkaansa soolo-osuudessa, joka on solistille hyvin vaativa. Straussin konsertto onkin muodostunut paitsi oboekonserttojen kruununjalokiveksi, myös koetinkiveksi, joka testaa solistin voimat ja taidot.

tekstit: Panu Sivonen

 

Ludwig van Beethoven (1770–1827): Sinfonia nro 7 A-duuri op. 92

Ludwig van Beethovenin sinfonia nro 7 syntyi vuosina 1811–1813. Beethoven luonnosteli joitakin seitsemännen sinfoniansa teemoja jo vuonna 1806, samoihin aikoihin kun hän sävelsi neljättä sinfoniaansa. Varsinaisen sävellystyön hän aloitti viisi vuotta myöhemmin vuoden 1811 loppupuolella saatuaan valmiiksi Ateenan rauniot -teoksensa. Työskennellessään sinfonian parissa Beethoven pohdiskeli Napoleonia uhkaavaa tappiota. Yksityiselämän puolella säveltäjän elämää hallitsi tuolloin otoskleroosin aiheuttaman kuurouden eteneminen, johon myöskään metronomin keksijän J. N. Mälzelin Beethovenille suunnittelema ”kuulokone” ei tuonut helpotusta. Lopulta kuulon jatkuva heikkeneminen teki ”keskusteluvihkojen” käytön tarpeelliseksi. Vihkojen avulla Beethovenin keskustelukumppanit pystyivät kommunikoimaan säveltäjän kanssa kirjallisesti. Toisaalta myös kuuluisa rakkauskirje ”kuolemattomalle rakkaalle” on peräisin kesän 1812 ajalta, jolloin 7. sinfonia valmistui.

Sinfonia kantaesitettiin Wienissä 8. joulukuuta 1813. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti, jonka tuotto käytettiin Napoleonin vastaisessa sodassa vammautuneiden sotilaiden hyväksi. Beethovenin päiväkirjasta käy ilmi, että orkesterissa soitti suuri joukko aikansa tunnetuimpia muusikoita kuten Romberg, Spohr, Hummel, Meyerbeer ja Salieri. Samassa konsertissa kantaesitettiin myös Beethovenin orkesteriteos Wellingtonin voitto op. 9, jolla juhlistettiin Wellingtonin herttuan ranskalaisista joukoista Vitorian luona saamaa voittoa. Konsertin tunnelma oli hyvin isänmaallinen, ja yleisö innostui varsinkin Wellingtonin voiton mahtipontisista teemoista.

Mutta myös 7. sinfonia sai paremman vastaanoton kuin yksikään Beethovenin aiemmista sinfonioista. Yleisö piti erityisesti sinfonian mietteliään melankolisesta toisesta osasta.

Teos on erityisen kuuluisa mukaansa tempaavista rytmeistään. Richard Wagner nimesi sinfonian ”tanssin apoteoosiksi” (apoteoosi=jumalaksi muuttumista), ja Hector Berlioz vertasi maalaistanssiin ensimmäistä osaa, jossa Poco sostenuto -johdannosta kehkeytyy kepeä Vivace. Toinen osa (Allegretto) katkaisee villit tanssirytmit juhlallisesti kulkevalla teemallaan, jota on joskus luonnehdittu surumarssiksi. Duuriosion klarinettimelodia sisältää motiivisen lainauksen Beethovenin Fidelio-oopperan aariasta, joka luo aavistuksen paremmasta maailmasta. Beethoven rikkoo perinteitä, kun toinen osa alkaa ja loppuu kvarttisekstisoinnulla, jota aikaisemmin oli tapana käyttää vain kadenssin alustamiseksi soolokonsertoissa. Kolmas osa (Scherzo) on paluu energiseen rytmikkyyteen, ja sinfonian viimeistä osaa (Allegro con brio) voi luonnehtia suorastaan hillittömäksi. Jotkut aikalaiset epäilivätkin, että Beethoven olisi säveltänyt viimeisen osan humalassa, ja säveltäjä Carl Maria von Weber lausui viimeisen osan kuultuaan jopa, että Beethoven olisi ”kypsä hullunmyllyyn”.

”Hän näytti aina vakavalta; hänen äärettömän eloisat silmänsä olivat usein uneksivat ja niiden katse, jonka olen koettanut vangita muotokuvaan, oli hiukan alakuloinen, vaivautunut ja ylöspäin suuntautunut. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta suuta ympyröivä viiva ei ollut tyly. Hänen silmänsä olivat siniharmaat ja tavattoman eloisat. Kun hänen hiuksensa hulmusivat myrskyisästi, hänessä oli todellakin jotain ossiaanista ja demonista. Tuttavallisessa keskustelussa hänen ilmeensä oli päinvastoin hyväntahtoinen ja lempeä varsinkin silloin, kun puheenaihe oli hänelle mieluinen”, luonnehti taidemaalari August von Klöber Beethovenista.