Ohita valikko

Tietoa koronaviruksesta

Pekka, Jaakko & Tomas

To 25.2. klo 19.00 Suoratoistokonsertti Vaasan kaupungintalolta.
Konserttitallenne on nähtävissä kahden viikon ajan.

Vaasan kaupunginorkesteri

joht., sol. Pekka Kuusisto, viulu | joht. Jaakko Kuusisto | sol. Tomas Djupsjöbacka, sello

 

Sauli Zinovjev (1988-): Sellokonsertto, “Die Welt – Ein Tor”  (2017)

Jean Sibelius (1865-1957): 6 humoreskia viululle ja orkesterille, op. 87 & 89

1. Commodo | 2. Allegro assai | 3. Alla gavotta | 4. Andantino | 5. Commodo | 6. Allegro

Louise Farrenc (1804-1875): Sinfonia nro 3, g-molli, op. 36 (1847)

1. Adagio – Allegro | 2. Adagio cantabile | 3. Scherzo | 4. Finale

 

Sauli Zinovjev (1988–): Die Welt – Ein Tor sellolle ja orkesterille (2017)

Nuoren suomalaissäveltäjän Sauli Zinovjevin ura on ollut vahvassa nousussa siitä asti, kun hän vuonna 2014 nousi palkintosijalle Uuno Klami -sävellyskilpailussa. Zinovjevin orkesteriteosten tilaajina ovat viime vuosina olleet Pohjoismaiden johtavat orkesterit ja hänen konserttoihinsa ovat tarttuneet merkittävät solistinimet Pekka Kuusistosta Vikingur Olafssoniin. Zinovjev pitääkin orkesteria luontevimpana instrumenttinaan ja hänen teosluettelossaan orkesteriteoksilla on merkittävä rooli, vaikka tuotantoon kuuluu myös paljon kamarimusiikkia. Hän käyttää monipuolisesti erilaisia sävellystekniikoita ja teosten eittämätön melodisuus ja häpeilemätön ekspressiivisyys synnyttävät paikoin mielleyhtymiä romantiikan aikakauteen, musiikin kuulostamatta kuitenkaan pastissilta.

Sellokonsertto Die Welt – Ein Tor (Maailma – portti) kumartaa 1800-luvun suuntaan myös teemansa kautta, onhan teoksen nimi laina saksalaisfilosofi Friedrich Nietzschen runosta. Runossa suuren menetyksen kokenut yksinäinen vaeltaja kulkee talvisessa maisemassa vailla kotimaata. Tunnelma on lohduton. Viileät, staattiset harmoniat ja solistin pitkät melodialinjat ja peräti neljä soolokadenssia luovat soivan vastineen runolle.

Teos on Paulon säätiön tilaus lahjana Suomen juhlavuodeksi 2017.

Jean Sibelius (1865–1957): Humoreskit op. 87 ja 89 (1916–1917)

Jean Sibelius haaveili nuoruudessaan viuluvirtuoosin urasta ja ennen vakavien sävellysopintojensa alkamista hän panosti viulunsoittoon suurella tarmolla. Opiskeluaikanaan Wienissä hän oli hilkulla nousta Wienin filharmonikkojen muusikoksi, joten ilmeisesti Sibelius ei ollut ollenkaan hassumpi viulisti. Säveltäjäläpimurtonsa jälkeen hän ei enää esiintynyt viulistina – tullakseen suureksi virtuoosiksi Sibelius oli aloittanut vakavat viuluopinnot liian myöhään ja hänellä oli myös taipumusta hermoiluun. Ramppikuume aiheutti myöhemmin toisinaan ongelmia hänen johtaessaan omia teoksiaan.

Sibeliuksen tuotanto viululle on kuitenkin kohtalaisen suppea, niin korkealaatuisia kuin parhaimmat teokset ovatkin. 1900-luvun alkuvuosina syntynyt viulukonsertto on ainoa suurimuotoinen viulukappale ja tämän lisäksi Sibelius sävelsi 1910- ja 1920-luvuilla joukon pienempiä teoksia viululle.

Humoreskit viululle ja orkesterille syntyivät ensimmäisen maailmansodan aikana 1916–1917 ja ne saivat kantaesityksensä samassa konsertissa Viidennen sinfonian lopullisen version kanssa vuonna 1919, rauhan taas vallitessa. Kuusi humoreskia on tarkoitettu sarjaksi, vaikka ne erehdyksen vuoksi saivat kaksi eri opusnumeroa. Sibelius nautti teosten säveltämisestä ja piti niitä suuren formaatin teoksina.

Grandioosia ja paikoin tanssilliseksi käyvää ensimmäistä humoreskia seuraa nopea toinen osa, jonka säestyksessä on perpetum mobile -tunnelmaa ja solistilla hyvinkin virtuoosimaista tekstuuria. Alla gavotta on nimensä mukaisesti tanssillinen ja jopa hieman kansanomainen. Mietiskelevä Andantino tasapainottaa kokonaisuutta ja viides käkikohtauksineen kulkee vakaasti kuin suomenhevonen tukkimetsässä. Osassa myös puhaltimet pääsevät ääneen. Viimeinen humoreski tuo häivähdyksen eteläeurooppalaista musiikkiperintöä keskelle Pohjolan kuusistoa.

Louise Farrenc (1804–1875): Sinfonia nro 3 g-molli op. 36 (1847)

Louise Farrencin kolmatta sinfoniaa kuunnellessa ei voi välttyä vertaamasta teosta Farrencia kuutisen vuotta nuoremman Robert Schumannin orkesteriteoksiin. Farrenc puhui samaa vaikuttavaa romantiikan kieltä Schumannin kanssa, vaikka olikin syntyperäinen pariisitar eikä siis saksalaiselta kielialueelta. Olisiko ranskalaisen sinfonian historia 1800-luvulla kirjoitettu eri tavalla, jos säveltäjien maailma ei vielä tuolloin olisi ollut niin miehinen?

Farrencin vertailukohdaksi muusikon uran suhteen voikin nostaa Robert Schumannin vaimon Claran, josta Farrencin tavoin tuli merkittävä pianisti ja jonka säveltäjänura jäi konsertoivan taiteilijan uran varjoon. Schumannien tavoin Farrenc (os. Dumont) osoitti lahjakkuutensa pianon ääressä jo nuorena ja teini-iässä hän oli jo valmis pianisti, jonka kiinnostus kohdistui seuraavaksi säveltämiseen siitäkin huolimatta, että Pariisin konservatorion sävellysluokka oli tarkoitettu vain miehille.

17-vuotiaana Farrenc meni naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman muusikkokollegan kanssa, mutta onnistui jatkamaan sävellysopintojaan ja esiintymisiä. Pari sai yhden tyttären, josta myös tuli pianisti. Farrencin teokset saivat syntyaikanaan varsin mukavasti esityksiä, ja sinfonioita kuultiin Pariisin lisäksi yksittäisinä esityksinä ulkomaita myöten. Kolmen sinfonian lisäksi Farrenc sävelsi paljon kamarimusiikkia, ja noneton kantaesityksessä vuonna 1849 soitti myös Schumannien ja Johannes Brahmsin ystävä, viulisti Joseph Joachim. Farrencin kynästä lähti luonnollisesti myös paljon pianomusiikkia. Valitettavasti Farrencin sävellystuotanto lähes unohdettiin hänen kuolemansa jälkeen, mutta hänen merkityksensä 1800-luvun loppupuolen ranskalaisessa musiikissa oli merkittävä sekä pianopedagogina että nuottieditioiden toimittajana.

Farrenc nousi 1840-luvun alussa Pariisin konservatorion professoriksi, jossa virassa jatkoi yli kolmekymmentä vuotta. Uransa loppupuolella Farrencin sävellystahti hiipui hänen keskittyessään toimittamaan vanhan ranskalaisen klaveerimusiikin kokoelmia. Barokin ajan ranskalaisäveltäjien nostaminen esiin edisti ranskalaisen musiikin uutta nousua ja vaikutti pitkään eteenpäin aina Ravelin ja Debussyn tapaisten säveltäjien kiinnostukseen muun muassa Rameaun ja Couperinin teoksiin.