Lavaraatilainen: Kaija Koon Tinakengät olivat sulaa laavaa, joka valui katsojan sielun sopukoihin!

Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden teemaksi on valittu rohkeus. Rohkeutta tarvitsee se hentoinen tyttö, joka on piirtänyt viestin karttaan, siellä lukee: ”Vie minut turvaan”, ja turvaan pääsee todellakin se nuori nainen, joka kipuilee elämässään, tuleeko hän nähdyksi ja kuulluksi.  Tarinalla on alku, mutta ei loppua vaan tarina jatkuu…

Kaija Koon elämästä kertova musikaali ei todellakaan jätä kylmäksi, vaan tarjoaa uskomattoman hienon kasvutarinan upeiden tanssi- ja musiikkinumeroiden siivittämänä.  Tuntuu kuin haluaisin nähdä joka ikisen näytöksen uudelleen, niin vavisuttava se oli.

Olen fanittanut Kaija Koon musiikkia aina vuodesta 1986 saakka, siis 40 vuotta. Olen nähnyt hänet muutaman kerran keikoilla, lukenut elämäkerran sekä nähnyt elokuvan.  Ajattelin, että en mahdollisesti halua nähdä teatteriversiota, mutta taiteiden yön näytäntökauden avajaisissa sekä teosesittelyssä sain varmuuden siitä, että Marika Huomolin, Mari Hirvi ja Oiva Nuojua, unohtamatta muita laulajia, todella osaavat laulaa, joten pystyin siis olemaan rauhallisin mielin sen suhteen ja avoin näytelmälle. Se, että musikaaliin on valittu henkilöt, jotka todella osaavat laulaa vapauttavat katsojan nauttimaan esityksestä täysin.

”Vapaus on kaunein sana mitä mä tiedän”, vetäkää esitys täysillä, oli Kaija Koon terveiset pääosien esittäjille ja todellakin se vedettiin niin täysillä, että onko noin täysillä ennen vedettykään. Huikea fiilis ihan ensimmäisistä minuuteista lähtien.  Musikaali kantoi ja eteni ilman pienintäkään suvantovaihetta kertoen tarinaa, joka sisälsi kaikki inhimillisen elämän tunteet. Toiveen siitä, että ihminen nähtäisiin sellaisena kuin hän on.  Liikutuksen kyyneleet valuivat hienosta tulkinnasta kappaleessa Viimeinen lento, kun tumma saattojoukko tulkitsi koskettavasti surun isän menetyksestä.  Tunneköyhän ja omaa lastaan pienentävän äidin lähestyminen tytärtään kappaleessa Sydän vähän kallellaan oli riipaisevan herkkä ja aito.

Eriväriset haalarit eri tavoin puettuina toimivat loistavasti tanssijoilla. Hetkessä, jossa menetetyn isän kaipaus oli syvimmillään, oli haalareiden päälle puettu tummat takit, joissa välkehtivät silmät toimivat surun ja ahdistuksen mittareina sekä todensivat myös kanssaihmisten syyllistävää asennetta. Haalarit saivat oivan lisämausteen myös punaisista korkokengistä jossa Korkkarit kattoon -biisi räjäytti lavan.  Upeat juhlahaalarit näytelmän lopussa saivat varmaankin yleisön huokaisemaan ja toteamaan, että onnistuneen puvustuksen rooli vie katsojat todellakin tunnetilasta toiseen. Mainittakoon myös ”setelitanssin” upeat printtikuosit tanssijoiden paidoissa.

Nähdessäni portaat ajattelin: miksi jotain näin yksikertaista, mutta ajatukseni sai uuden suunnan näytelmän edetessä.  Ne toimivat todella mainiosti ja olivat siirrettäessä varsin monikäyttöiset. Keikkabussi, joka nousi lattian alta sekä bussin katto toimivat mainiosti erillisenä lavana sekä pienimmissä kohtauksissa että tanssiesityksessä.

Bändin sijoittaminen näyttämön ”ylähyllylle” oli oiva ratkaisu perinteisen orkesterimontun sijaan. Sauli Perälän kapellimestaroima bändi oli huikea. Musiikki kuulosti siltä, että sitä olisi soittanut isompikin orkesteri ja se sai artistit yltämään parhaimpiin suorituksiin. Mittava työ oli tehty sovituksessa ja kattaus tarjoili kuulijoille kokonaisuudessaan 26 kappaletta.

Tinakenkätytössä näkyy ohjaaja Marco Bjurströmin vahva tanssitausta. Taidokkaat tanssijat kuljettivat tarinaa luovasti eteenpäin ja katsoja voi vaan ihastella upeita ratkaisuja koreografiassa. Tarinassa näkyy myös vahva yhteiskunnallinen näkemys naisen asemasta; voiko nainen todellakin olla rokkibändin keulakuva ja se kävi selväksi, että todellakin voi. ”Tää on mun show”, sanoi Kaija ja sitä se todellakin oli.

Suosittelen tätä näytelmää kaikille, sillä minulla on vahva tunne siitä, että tällaista ei ole ennen nähty.