Lavaraatilainen: Entä jos totuus ei vapauta?

”Onko rakkautta kertoa totuus vai jättää kertomatta?” Näin kysytään Totuus-näytelmän esittelytekstissä. Kysymys on koukuttava, eikä esitys suoranaisesti anna siihen vastausta. Mutta se rakentaa sen ympärille hulvattoman ja humoristisen valheiden verkon, jossa jokainen lanka kiristyy hieman lisää jokaisen repliikin myötä. Kukaan näytelmän hahmoista ei ole automaattisesti hyvä tai paha, vaan jokainen puolustaa omaa versiotaan totuudesta.

Näytelmä pakottaa katsojan pohtimaan, missä kulkee rehellisyyden ja armollisen vaikenemisen raja. Onko totuus lopulta vapauttava vai vain uusi tapa satuttaa. Rehellisyys ei aina näyttäydy yksiselitteisenä hyveenä. Mikä on lopulta motiivi totuuden kertomiselle?

Kaiken keskiössä on Vincent, joka luulee tietävänsä kaiken ja pyörittävänsä kaikkea, mutta onko Vincent sittenkin vain pelinappula muiden pyörittäessä peliä? ”Et sä valhetele, sä vaan jätät totuuden kertomatta” näin sanoo Vincent. Katsojan korvissa lause kuulostaa yhtä aikaa huvittavalta ja kylmäävältä, kuinka ohut onkaan raja rehellisyyden ja itsepetoksen välillä. Vincent ei ole mestarimanipuloija vaan mies, joka uskoo hallitsevansa peliä. Vaikka todellisuudessa hallitsee vain omia selityksiään, eikä aina niitäkään.

Valheiden kasautuessa ja epäilyksien herätessä alkaa katsoja kiemurrella penkissä, kun totuus alkaa paljastua kuumottavan humoristisella tavalla, hitaasti mutta vääjäämättä. Valheiden verkko muuttuu ansaksi, josta kukaan ei enää tunnu löytävän ulospääsyä. Lanka kerrallaan se kuitenkin purkautuu, paljastaen että jokainen hahmo on yhtä aikaa syyllinen ja uhri, ja että valheiden verkko kietoo heidät tiukasti toisiinsa.

Milla Kankaan rooli Vincentinä vaati valtavasti energiaa, vuorosanoja oli enemmän kuin hiekkaa Saharassa ja liikehdintä tauotonta. Lopputulos oli sekä hengästyttävä että viihdyttävä. Toni Ikolan rooli Paulina oli sopiva sekoitus oveluutta, hauskuutta, näennäistä tietämättömyyttä ja viattomuutta. Tämä sai Vincentin näyttämään hetkittäin typerykseltä, ja katsoja nautti joka hetkestä.

Florian Zellerin teksti rakentaa kuvan, jossa jokaisella teolla on seurauksensa. Ja jossa rehellisyyden ja valheen rajat hämärtyvät. Näytelmä jättää totuuden avoimeksi muistuttaen, että se on usein tulkinnanvarainen. Katsoja poistuu paikalta miettien, mikä lopulta oli totuus. Ehkä totuus onkin asia jota kukaan ei uskalla ottaa vastaan.

Karoliina Haavisto
Lavaraatilainen 2025-2026