Lavaraatilainen: Piaf menee ihon alle ja jää sinne

Tietämättä juuri mitään Piafista tai hänen elämästään antoi tämä näytelmä mahdollisuuden lähteä katsomaan esitystä, kuten kirjoittaja katsoo valkoista ja tyhjää paperia hiljaisena, mutta täynnä ääniä, jotka odottavat paljastumistaan. Tämä esitys oli täynnä riipaisevia tunteita ja kyynelkanavat avaavia tulkintoja – unohtamatta kuitenkaan huumoria ja ilottelua.

Suosittelen näytelmää kaikille, jotka kaipaavat teatterilta syvää tunnekokemusta ja intensiivistä tulkintaa. Myös ne, jotka eivät tunne Piafin elämää ennestään, löytävät esityksestä koskettavia hetkiä, joista voi ammentaa elämän koko kirjon iloineen ja suruineen.

Esityksen lavastus ja erityisesti valaistus tavoittivat hienosti pariisilaisen tunnelman katutaiteilijoineen, mainostauluineen ja katulamppuineen. Puvustus oli paikoin värikästä ilottelua, joka vangitsi katsojan silmän. Unohtamatta Piafin ikonista mustaa mekkoa, sekä kiharaa hiuspehkoa. Orkesteri kuten yleensä, osaa asiansa maestro Sauli Perälän johdolla. Orkesteria ei ollut piilotettu kulisseihin, vaan se oli sijoitettu lavan reunalle – näkyväksi ja läsnä olevaksi osaksi esitystä. Ratkaisu toimi erinomaisesti, sillä se toi musiikin konkreettisesti osaksi näyttämön maailmaa ja vahvisti esityksen tunnelmaa. Pam Gemsin käsikirjoitustyyliä kuvaillaan ronskiksi, eikä lavalla sanoja säästelty. Herkimpiä korvia saattoi kuumottaa, mutta Piafin maailmassa ei kainostelulle ole tilaa.

Ohjaaja Maiju Sallas oli kuvaillut esitystä ”vaille jäämisen kauneudeksi”. Tämä näkyi läpi koko esityksen, se oli kuin varjo, joka seurasi häntä, sekä kuului hänen lauluissaan. Harlekiini hahmo liiteli lavalla Piafin varjona läpi melkein koko näytelmän – symbolisoiko hän Piafin yksinäisyyttä, tekemällä hänen sisäisestä maailmastaan näkyvää?

Elämänsä aikana Piaf jouti näkemään myös sodan kauhut. Tätä oli sivuttu näytelmässä lyhyesti, mutta visuaalisesti näyttävästi ja koskettavasti. Kohtauksessa vilahtanut lause ”Sota on armoton” ei jäänyt pelkäksi repliikiksi – se kantautui katsomoon kuin kaikuna ajasta, joka ei ole mennyttä. Se resonoi tänään ehkä liiankin konkreettisesti, sitä että miljoonien ihmisten arkea määrittää juuri tuo sodan armottomuus.

Viimeistään Mon Dieu kappaleen tulkinta naulitsi katsojan penkkiin, käsi hapuili mukana tuotuja nenäliinoja. Se oli hetki, jolloin aika pysähtyi – tämä oli koko esityksen hätkähdyttävin, tunteellisin ja pysäyttävin kohtaus. Ei epäilystäkään siitä, etteikö teatteriesitys voisi koskettaa, ja syvältä. Sonja Halla-ahon Piaf on veret seisauttavan vahva ja lumoava. Hän vangitsee katsojan intensiivisyydellään alusta loppuun. Loppuaplodit tuntuvat kestävän loputtomiin, yleisön taputtaessa seisaaltaan näyttelijät yhä uudestaan ja uudestaan lavalle. Tällaista pääsee harvoin todistamaan teatterissa.

Yhteensä 27 musiikkinumeroa sisältänyt esitys onnistui asettelemaan kappaleet juuri oikeaan paikkaan. Balladit pysäyttivät kuin sydämenlyönnin tauko, ja niiden lomassa kepeämmät kappaleet tanssivat esiin iloisina ja kepeinä.

Piafin sanoin ”Rakastaa kun saa, niin se riittää”. Mutta riittääkö se? Ei riitä, sillä hänen rakkauden kaipuunsa ja yksinäisyytensä ovat niin musertavia, että niiden tuoma hiljaisuus täytyy turruttaa – alkoholilla, lääkkeillä, huumeilla, millä tahansa mikä vaientaa tuskan. Lopputulos on traaginen, mutta samalla kaunis ja herkkä. Ja laulut – ne jäävät elämään ikuisina. Ehkä juuri siksi, esitys ei vain päättynyt – se jäi elämään, ja Piafin ääni jäi soimaan jossain syvällä.

Karoliina Haavisto
Lavaraatilainen 2025–2026