Lavaraatilainen: Minulla on jo kaikki mitä toivoa voi

Olipa kerran lamppu. Ja sillä henki. Lampunhenki. Sitten tuli päivä, jolloin Henki määrättiin ulos täyttämään ihmisten toiveita. Rikkauksia ja rakkauksia. Kaikkea siltä väliltä. Toiveita, joita ihmisten oli mahdotonta toteuttaa itse. Olipa lampulla siinä työsarkaa. Mutta niinkuin saduissa aina vastakkain ajautuivat nytkin hyvä ja paha.

Hyvä, jonka vilpittömyys on samankaltainen kuin lapsen silmät. Niihin on kätketty jokainen maailman prinssi ja prinsessa. Palatsit ja valtakunnat. Timantteja maailman ääriin. Koko mielikuvituksen rajattomuus. Miten lelut puhalletaan henkiin. Miten Ponista tulee prinsessa. Miten Hauki menetti näkönsä. Lapsen ainutlaatuinen kyky nähdä kaikessa kaikkea.

Pahalle jää vain vallanhimo ja ahneus. Kieroilu ja viekkaus. Pahuudella on valta, joka on ansaittu väärin perustein. Setä, jonka pehmeän ulkokuoren alta paljastuukin ilkimys. Mutta Paha saa aina palkkansa. Saduissa. Samaa toivoisin myös todellisuuteen.

Minusta Vaasan kaupunginteatterin Aladdin ja taikalamppu aliarvioi lapsiyleisöä. Esityksen tapa kohdata lapsiyleisö olisi voinut luottaa enemmän lasten omaan kykyyn kokea teatteria. Tuntea jännitystä, riemua ja pelkoakin. Ei heille tarvitse ’näyttää eteen’ mikä on hauskaa tai mikä ei. Eikä sössöttää. Heille täytyy antaa vain aito läsnäolo. Kyllä he sitten näkevät kaiken ja rakentavat siitä omat tarinansa. Lentävät matoillansa aina Huitsin Nevadaan saakka. Lapsiyleisö on yksi vaativimmista yleisöstä. Heitä ei huijata. Ei osteta. Heidät ansaitaan.

Mutta onneksi meillä on Sonja Halla-aho. Hänen taitavissa jaloissaan Prinsessaponi täyttää koko näyttämön. Rakastuneenakin. Tai pyörimässä yläilmoissa renkaallaan. Hän tekee sen kauniisti ja hyvin. Tänään kun maailmalla tippuvat ohjukset ja ilmatiloja suljetaan, on maailmantärkeintä, että mielikuvitukselle annetaan tila ja sitä ruokitaan. Annetaan kaikille prinsessoille ja prinsseille siivet. Siivet, jotka kantavat ja saattelevat heidät kauas. Niihin maailmoihin, jotka odottavat vielä pelastajiaan. Maailmoihin, joissa ystävyys, rakkaus ja aitous kukoistavat. Ja joissa aamu tulee aina ja uusi toivo. Toivo paremmasta.

Ja vaikka tästä meidän todellisuusmaailmastamme ei täydellistä koskaan tulisikaan niin toivokaamme silti, että lastemme viimeinen ajatus nukkumaan mennessä olisi: Minulla on jo kaikki mitä toivoa voi. Sen pituinen se.

Monika Glasberg
Lavaraatilainen 2025–2026