Lavaraatilainen: Tuuli vie joka rakkauden

Punaiset samettiverhot aukenevat. Näyttämön valtaa pieni musta hahmo. Pariisin Varpunen. Edith Piaf on täällä.

Pam Gemsin musiikkinäytelmä Piaf on huikea. Vaasalaisittain sanottuna se on enemmän kuin ylihyvä. Se koskettaa, satuttaa ja lohduttaa. Uskon Sonja Halla-ahon Piafiin alusta loppuun saakka. Hän on totta.

Vastakkain sotivat kuuluisuus ja yksinäisyys. Raha ja köyhyys. Valta ja vapaus. Mikä lopulta on tärkeintä? Kuka kenenki omistaa. Entä ystävyys. Mikään mahti maailmassa ei korvaa hyvää ystävää. Ilman ystävää jokainen on hymytön, iloton ja sanaton. Ystävä tulee myös silloin, kun kaikki on lopussa. Muistaa muistuttaa, ettei valittaa saa eikä surra mennyttä saa. Meidänhän oli koko avaruus.

Ja suurin niistä on rakkaus. Jokainen Piafin rakkaus oli aina se ainoa oikea. Jokaiseen rakkauteen panos oli kaikki. Liekki roihahti kuin tilitikku. Hetken se valaisi kaiken. Lämmitti. Sammui. Kunnes taas raapaistiin uusi. Ja kuitenkin tuuli vei joka rakkauden. Kuolema oli koruton. Kuin koko Piafin elämäkin. Ja punaiset samettiverhot sulkeutuvat.

Läpi näytelmän kulki surusilmäinen klovni. Oliko se Piafin sielu, suojelusenkeli, joka kantoi äidin jätön, lapsen kuoleman, yksinäisyyden ja rakkaiden kuolemat? Ehkä kaikkea niitä. Klovni, joka peitti surunsa hymyilevän ja koomisen ulkokuoren alle. Pidin myös hänestä. Paljon.

Musiikki sai myös kaikki superhyvät superlatiivit mitkä tiedän. Samoin ohjaus, lavastus ja puvustus. Onneksi on keksitty teatterin taika. Onneksi on ihmisiä, jotka sen osaavat loihtia. Kiitän ja kumarran. Syvään.

Miksi Piafia esitetään juuri nyt?

Maailma tarvitsee hengähdystauon kaikesta. Maailma tarvitsee syviä tunteita. Rauhankyyhkyjä. Miten etuoikeutettuja me katsojat olemmekaan.

Sydän on täysi.

Kiitos.

Monika Glasberg
Lavaraatilainen 2025–2026