Lavaraatilainen: Täältä ikuisuuteen, pilvenreunalle

Aika kuluu. Kuluttaa. Se poraa juonteita silmäkulmiin ja suupieliin. Piilottaa muistin. Muistot ovat kauniita – jos niitä sattuu muistamaan. Takaisin ei saa ainuttakaan hetkeä. Päivää. Ihmistä.

Erik Gedeonin musiikkikomedia Ikuisesti nuori päästää lauman eilisen nuoria vapaaksi Vaasan kaupunginteattarin Romeo-näyttämölle. Ja vapaana he tahtovat pysyäkin. Vaikka hoitajan haukansilmä heitä herkeämättä paimentaakin. Mutta oven sulkeuduttua areena on valmis heille ja heidän eletyille elämilleen. Aktivistina puihin sidottuna. Anton Tsehovin Lokkina tai Kolmena sisarena. William Shakespearen Romeona ja Juliana. Unohtamatta Pam Gemsin Piafiakaan. Kaikki kirkkaasti muistissa. Jokainen tunne tallennettuna. Jokainen aplodi vastaanotettuna.

Herra Luoman ja Herra Ikolan kukkotappelu oli hervoton. Sitä Huuliharppukostajan periksiantamattomuutta. Tai Hienostoherran rykivää vastaamista jokaiseen siirtoon. Miten miehet aina lankeavatkin taistelemaan teereinä soitimella. Aina valmiina kisaamaan kukkulan herruudesta. Mutta niin rehdisti ja suoraan. Kunnia ja ylpeys ne olla pitää. Sinne lähtivät niin hatut kuin kalaset. Kultaisetkin. Moottoritie pysyi niin kuumana.

Herra Perälän repliikit olivat ehkä kaikista vaikeimmat. Ainakin ymmärtää. Mutta tarvitsiko niistä saada edes selvän? Ei. Toimivat silti. Musiikin kautta. Kiitos kaunis hänen sormilleen, jotka muistivat silti joka koskettimen paikan.

Mutta miten maailma palvookaan nuoruutta ja ulkoista kauneutta. Purkista taiottua. Siloposkea. Vanheminen sen sijaan ei ole kovinkaan muodikasta. Sillä ei kerskailla. Mutta onhan meillä kaikilla ollut omat nuoruutemme. Kauneutemme. Olemme saaneet kompastella, onnistua ja rakastaa. Pannakkin. Toiset enemmän toiset vähemmän. Kuitenkin tärkein hetki on tässä ja nyt. Jokainen meistä saa kerroksen multaa päälleen. Ajallaan. Vasta silloin soikoon virret ja veisut. Vasta silloin. Nenäliinat kaivetaan ja niiskutellaan. Muistellaan miten hyvä ihminen hän olikaan. Sitä ennen annetaan musiikin soida ja pauhata. Tanssitaan niinkuin jokainen tanssi olisi se viimeinen. Puujaloilla tai ilman. Aamusta aina yöhön saakka. Vasta ikuisuus on hiljaisuutta.

Kukaan meistä ei ole ikinuori. Eikä kukaan elä ikuisesti. Eikä kukaan ole kuolematon. Se lyhyin tikku napsahtaa ihan jokaiselle.

Mutta siihen asti. Otetaan Pohjanmaan kautta Taiteilijanelämälle ja Pilvee Pilvee Pilvee. Niin kauan kun sul lysti on. Tämähän on Vain elämää. Ja Irwin Goodman hymyilee pilvenreunalta.

Monika Glasberg
Lavaraatilainen 2025-2026