Lavaraatilainen: "Tarpeettomia ihmisiä"- niitä ei ole, vaan me kaikki olemme tarpeellisia

Reko Lundan (1969–2006) kirjoitti näytelmän vuonna 2003, joka – ikävä kyllä – on nyt yli 20 vuotta myöhemmin yhä ajankohtainen. Näytelmän aiheena on parisuhdeväkivalta.

Näytelmä ja sen henkilöt saivat pohtimaan tätä kipeää aihetta. Jokainen neljästä henkilöhahmoista on uskottava, mutta niin kuin usein todellisuudessakin, niin he ajautuvat tilanteesta toiseen.

Päähenkilö Kari on irtisanottu työpaikastaan ja uuden vastaavan työn löytäminen ei onnistu, vaan kuukaudet kuluvat. Vaimo on töissä Siwassa ja saa ylennyksen. Tästä mies ei osaa iloita ja laskelmien mukaan pelkkä vaimon palkka ei riittäisi elämiseen. Toisaalta vaimon palkka on liian hyvä, joka vaikuttaa alentavasti miehen päivärahaan. Päiväraha alle 2 euroa päivässä on miehelle nöyryyttävää.

Perhetuttu Petri on mies, joka ei osaa sanoa ei. Opettajan työ on vaativaa ja vapaaehtoiset luottamustoimet veivät voimia. Vaimo lentoemäntänä on paljon poissa kotoa ja poika on jo täysi-ikäinen. Petri olisi halunnut ehkä keskustelukumppania, mutta Kari ja hän olivat täysin erilaisessa elämäntilanteessa. Tuntui, että keskustelu oli väkinäistä. Puhuttiin hukatuista käsineistä, vaikka olisi pitänyt puhua omasta pahasta olosta.

Petri törmää nuoreen Sonjaan, jolla on omat ongelmansa. Kumpikin saa toisiltaan sitä huomiota, jota vaille he olivat aikaisemmin jääneet. He ovat kuin kaksi laivaa yössä. He kohtasivat pimeydessä toisensa ja hetken aikaa heidän valokeilansa loisti yhdessä kirkkaana.

Kari turhautui ja elämä pyöri kotona. Työkkäristä ei töitä tarjottu, ja sama tilannehan toistuu myös näin 20 vuotta myöhemmin. Kun mies ei osaa puhua eikä osaa etsiä apua, niin pienetkin asiat saivat miehen kiihdyksiin. Vaimo tuli myöhässä kotiin, niin katastrofi oli valmis.

Tämä näytelmä sai miettimään, miksi yhdellä on valta ja miksi uhri alistuu ja peittelee sitä, mitä kodin seinien sisällä tapahtuu. Tarinassa Tuula ei halunnut heittää kymmentä yhteistä hyvää vuotta hukkaan ja heillä oli yhteinen 2-vuotias lapsikin. Hän ei halunnut myöskään puhua asiasta ja yritti pitää kulissit yllä.

Näyttelijät tekivät loistavaa työtä ja ei voi muuta kuin ihailla kun he siirtyivät tunnetilasta toiseen, nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Näytelmään on tehty pieniä muutoksia ja repliikeissä vilahtaa Ristinummi, Suvilahti, Raippaluoto ja Vaasa ikkuna -lehti. Somistus on ajankuvaa 20 vuoden takaa.

Näytelmäkirjan nimi on Tarpeettomia ihmisiä. Oikeasti me kaikki olemme tarpeellisia, olemme vanhempia, sisaruksia, lapsia, ystäviä ja naapureita jollekin. Kun tilanne tuntuu toivottomalta, pitäisi osata etsiä apua. Se voi olla hankalaa silloin kun on jo kainaloita myöten suonsilmässä, eikä valoa näy.

Usein se vertaistuki olisi parasta, osattaisiin puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kuvailla tunteita. Omasta pahasta olosta ei voi rankaista puolisoaan.  Asioita ei saisi päästää niin pitkälle, että katkeruus purkautuu väkivaltana. Toisaalta kukaan ei tule kotoa hakemaan, ei terapiaan eikä töihin. Jokaisella on kuitenkin vastuu omasta itsestään, joka sitten peilautuu omiin läheisiin.

Toivoa ei saisi menettää, sillä me kaikki olemme tarpeellisia, vain väkivalta on tarpeetonta.

Ulla Nummi
Lavaraatilainen 2025–2026