Artikkelin kategoriat: Uutiset Vaasan kaupunginteatteri
Lavaraatilainen: Tarpeettomista tarpeettomin
Julkaistu: 27.10.2025
Vaasan kaupunginteatterin Lavaraadissa kaudella 2025-2026 ovat Karoliina Haavisto, Ulla Nummi, Monika Glasberg, Elliot Kursu ja Annika Tarkanmäki. Viisikko pääsee kokemaan kaikki kauden ensi-illat ja kirjoittamaan omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Lavaraati haluaa kannustaa rehelliseen, pohdiskelevaan ja monipuoliseen keskusteluun taiteesta ja teatterista. Tässä Monika Glasbergin kirjoitus Tarpeettomia ihmisiä -näytelmästä.
Jokaisen tahto on olla tarpeellinen jollekkin. Edes itselleen. Ennenkaikkea.
Reko Lundanin tragedia Tarpeettomia ihmisiä luo meille karun ja lohduttoman kuvauksen ihmisistä, jotka pyristelevät päivissään kuin kalat kuivalla maalla. Haukkovat henkeään kunnes eivät enää jaksa. Antavat periksi. Yksi kerrallaan. Kukin omalla tavallaan.
Ei sitten tarvittu enää meikäläistä. Koneet tulivat ja ottivat paikan itselleen. Ei muuta kun sossun luukulle jonottamaan. Häpeän ja alistamisen luukku. Anelemaan, että edes johonkin kelpaisi. Olisi taas tarpeellinen. Eilen kelpasi kyllä, tänään ei. Yhdessä yössä kerralla yhteiskunnan hylkiöksi.
Miesten korjausliike kaikkeen on seksi. Syynä lienee putkiaivot taikka aivot yleensä. Me naiset tahdomme tuntea ensiksi turvallisuuden. Kädet, jotka suojelevat meitä. Eivät lyö. Kädet, jotka jaksavat kantaa. Kädet. Tämän jälkeen tulee seksi. Ihan missä vain tai milloin vain. Vaikka sitten kerrostalon kerhohuoneessa. Miehet tahtovat hypätä suoraan kohtaan kaksi kulkematta lähtöruudun kautta. Jos kirjoittaa runon, sekin toimii. Sisällöstä viis. Tunne on tärkein. Miehet, muistakaa siis lähtöruutu.
Mitä kaikkea sitä nainen ottaakaan vastaan, jottei vaan lapsi heräisi. Ettei joutuisi pelkäämään. Lyönnit, iskut tai kaapinovet. Aivan sama. Jokaisessa äidissä asuu leijonaemo. Se suojelee lastaan kaikelta. Tulkoon ihan mitä vaan. Äidit kantavat omiaan. Pyyhkivät kyyneleet ja puhaltavat. Saattelevat koulun portille ja sieltä ulos maailmaan. Rakentavat joulut ja juhannukset. Antavat toivon siitä, että elämä kantaa ja aamu tulee aina. Rakastavat. Äidit. Mutta miehilleen vaimot eivät ole äitejä. Ei. Miehillä on omat äitinsä.
Tämän kiteytti Milla Kangas, Tuula, viimeisissä sanoissaan. Tunne tuli perille viimeiseen penkkiriviin saakka. Tulkoot vain roskat ja kaapinovet. Sateet ja tuulet. Mutta lapsi menee kaiken edelle. Hänellä on koko elämä edessä. Uudet polut vielä tallaamatta. Viattomuus silmissään. Lapset. Toivo. Rakkaus.
Ehkä tarpeettomista tarpeettomin onkin häpeä, jota suomalaiset miehet niin kauniisti itsessään kantavat.
Monika Glasberg
Lavaraatilainen 2025–2026