Lavaraatilainen: Tämä on mun show! – Tarina musiikin takaa

Jokainen suomalainen varmasti tuntee Kaija Koon biisejä, mutta kuinka moni tuntee tarinan biisien takaa? Vaasan kaupunginteatterin kantaesitysmusikaali kertoo tarinan siitä, kuinka Kaija Kokkolan unelma tehdä hänen omaa juttuaan, eli rokkia, teki hänestä lopulta koko kansan rakastaman Kaija Koon.

Tinakenkätyttö kertoo Kaija Koon elämäntarinan, hänen musiikin siivittämänä. Musikaalin on ohjannut vieraileva ohjaaja Marco Bjurström, sen ovat käsikirjoittaneet Hanna-Mari Mantere ja Elina Ylisuvanto, koreografian on suunnitellut vieraileva Mindy Lindblom ja musiikista vastaa Vaasan kaupunginteatterin oma kapellimestari Sauli Perälä.

Taiteiden yönä Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa kerrottiin, että tämän kauden teemana on rohkeus, ja se loistaa vahvasti tässä musikaalissa. Lavalla nähdään tunteita laidasta laitaan: nuoruuden uskosta itseensä ja siihen, että pystyy mihin vain, kunnes aikuisena maailma ja velvollisuudet ovat jo vähän runnelleet ja pyykkikorista on vaikea päästä ylös. Ylös Kaija kuitenkin nousee, ja usko unelmaan ja etenkin itseensä vahvistuu. Mielestäni tässä ovat sekä käsikirjoitus että näyttelijöiden suoritukset onnistuneet hyvin.

Kolmen eri ikäluokan Kaijan näyttelijät onnistuvat mahtavasti omissa rooleissaan. Lapsi-Kaija, Vilja Penttilä, laulaa itsevarmasti ja iloisesti. Harmillisesti lapsi-Kaijan kohtaukset jäävät lopulta vain ihan muutamaan ja hänen poissaolonsa niistä kohtauksista, joissa ovat muutkin versiot Kaijasta läsnä, on huomattavaa. Myös Kaijan lapsuutta olisi kokonaisuutena voinut käsitellä enemmän, nyt se jää lähinnä pintaraapaisuksi. Nuori-Kaija (Mari Hirvi) loistaa äänellään ja rakkaus esiintymiseen näkyy hänen ollessaan lavalla. Marika Huomolin on kuin ilmetty aikuinen-Kaija, jonka ääni ja esitys kantavat niin itsevarmasti, että ehkä hetkeksi jopa unohtaa olevansa teatterissa eikä kyseessä olekaan se ihka oikea Olympiastadionin keikka.

Musikaalin ensemble on myös uskomattoman vahva, ja pidin siitä, että musiikkinumerot olivat monen ihmisen esittämiä eivätkä vain Kaijan. Korkkarit kattoon -biisin esitys oli hauska, ja se soi näin päiviäkin myöhemmin edelleen päässä. Myös hetki, jolloin näyttelijät ovat katsomon seassa laulamassa, loi aivan uudenlaisen kokemuksen, sillä koko teatteri kirjaimellisesti täyttyi laululla, ja se toi kylmiä väreitä iholle. Erityismaininnan sivuhahmoista saa Asikainen (Hannes Mikkelsson), joka tuo huumoria ajoittain vaikeisiinkin tilanteisiin sekä Kaijan sisäiset äänet TähtiKoo (Milla Kangas) ja VarjoKoo (Miika Alatupa), joiden läsnäolo kuvastaa hyvin sitä, ettei itsevarmuus ole itsestäänselvää.

Esityksen lavastus on pidetty suhteellisen simppelinä, mutta hyvin paljon saadaan aikaan kahdella porrasrakenteella, pyörivällä lavalla ja valaistuksella. Puvustus on kuin suoraan Kaijan omasta vaatekaapista, ja pidin myös erityisesti kohtauksesta, jossa näyttelijöillä on takit, joissa on silmiä, sillä ne kuvastavat hyvin sitä älyttömän suurta painetta, jota julkisuus toi Kaijan elämään uran kehittyessä. Kirsikkana kakun päällä on päätös sijoittaa orkesteri lavalle näkyviin ja ennen kaikkea kuuluviin. Lavalle sijoitus tuo musiikin entistäkin vahvemmin läsnä olevaksi tarinaan.

Kaiken kaikkiaan esitys on onnistunut kokonaisuus ja kotimatkalla päässä soi sekoitus eri biisejä musikaalista. Ehkä sanat ”Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan” tiivistävät hyvin sen, mistä musikaalissa on lopulta kyse: rohkeudesta lähteä kokeilemaan jarohkeudesta nousta ylös ja yrittää uudelleen. Koska vaikka ei ensimmäisellä kerralla onnistu, ei se tarkoita, etteikö lopulta onnistuisi.