Teatterin blogi: kevään viimeiset kumarrukset

Olin odottanut kevättä.

Ensimmäistä valmistumisen jälkeistä kevättä teatterissa, näyttelijänä. Kiinnitykseni alkaessa elokuussa saatoin hahmotella mielessäni tulevan vuoden kaarta, ja sen loppupuoli näytti aina olevan sitä keventynyttä aikaa, kun saisi esittää harjoiteltuja esityksiä. Työviikon pituus ei olisi enää kuusi päivää, vaan ehkä neljä, osa puolikkaita. Keveyden tunne siitä, että kesää kohti mennään ja teatterille voi mennä vaikka ystävien kanssa auringossa jaetun jäätelön kautta. Leijailisimme siinä hitaasti mutta lämmöllä kohti viimeisiä esityksiä. Teatterilla nosteltaisiin kiitellen kuohuviinimaljoja hienolle vuodelle, uusille ystävyyksille ja kesälle.

12.3. torstaina, Pikku vampyyrin ensi-ilta. Tunnelmasta oman osansa vie harsona häilyvä ajatus siitä, että tämä ehkä on esityksistä kevään viimeinen. Saamme tiedon, että yli 500 hengen tilaisuudet kielletään ja useat teatterit ilmoittavat peruvansa loput kevään esityksistään. Svenska teatern ilmoittaa myyvänsä esityksiinsä 499 lippua, mikä herättää huvitusta; onhan teatterirakennuksessa esityksen aikana muitakin kuin katsojia. Loput Romeo + Julian sekä Sugarin esitykset perutaan. Ovi säilyy raollaan Pikku vampyyrin esittämiseen myöhemmin keväällä, joskaan kukaan ei oikein usko, että esityksiä enää tulee.

Toissaviikolla itkin lavastevarastossa Romeo+Julia-näytelmän isolla rappusella. Esityksen hienoon ja herkkään maailmaan ei ollut enää pääsyä. Nyt maaliskuun lopussa istun sohvalla Vöyrinkaupungissa, talon ylimmässä kerroksessa, ja olo on aivan levollinen. “Pandemia edellä” on tullut todettua useassa keskustelussa. “Tottakai pandemia edellä” – mittasuhteet ja tilannekuva ovat selvät.

Olen siis Oliver Kollberg, kiinnitysvuottaan Vaasan kaupunginteatterilla lopetteleva näyttelijä. Olin Romeo Romeo+Juliassa, tämä “pikku vampyyri” (Rydiger) Pikku vampyyrissä ja Sugarissa ensemble-hommien ohella gansteri Dude. Kirjoitan tässä muutamia tunnelmiani teatterista ja yhtäkkisesti loppuneista esityksistä, ehkä erityisesti Romeo+Juliaan nojaten.

Opiskeluaikanani kirjoitin itselleni ylös ajatuksen: “näytteleminen on minulle paratiisi: saan elää kaikkia niitä maailmoja, joita en päässyt elämään”. Kaipuu “yhteyteen” sekä tunne kuulumisesta jonnekin – paikasta maailmassa – ovat asioita, joita kohti koen tapailevani saadessani näytellä. Kukin teatteriesitys synnyttää oman uniikin maailmansa, jokaiselle tekijälle omanlaisensa. Pidän loputtoman mielenkiintoisena, miten niin monen ihmisen ja eri osa-alueen yhteistyönä syntyy kuin omaa elämäänsä elävä tunnelmien, dynamiikkojen ja kaarien kokoelma, jossa on oma säännöstön ja mahdollisuuksien kirjo sekä rajaavat kehykset tälle kaikelle. Näissä maailmoissa saan sitten näyttelijänä tutkia esityksestä toiseen, mitä uutta löydettävää voisi olla. Horjutan itseäni kerrasta toiseen jotenkin, päätyäkseni aina uuden äärelle. Muutan jonkin lauseen painoa tai pyrin vaikuttumaan vielä herkemmin kanssanäyttelijäni repliikistä. Saan antaa koko itseni, mieleni ja kehoni, leikkiä, eläytyä ja kokea, avautua esitykselle, yhdessä kollegoideni ja yleisön kanssa. Tiedän, mitä esityksessä teen ja tulen tekemään, mutta sen tarkka muoto muuntuu esityksestä toiseen. Tässä vaihtelussa ja “elämässä” on minulle se lähde, josta riittää ammennettavaa kerrasta toiseen.

Ehkä tämä teatterin erityisyys on minulle siinä, että se pohjaa kaikkiin niihin samaan aikaan työtään tekeviin ihmisiin, aina hetkessä ja fyysisesti läsnä. Esityksen tapahtuminen vaatii monen ihmisen jatkuvan huomion. Jokainen laittaa joka esityksessä itseään likoon, jokainen hakee omia kehon ja mielen reittejään esityksen läpi, yhdessä muiden kanssa – niin esiintyjät kuin katsojatkin. Toive kai lopulta on, että esitys voisi antaa katsojalle jotain: pienen uuden avauksen, tuntemuksen, liikahduksen, jotain.

Romeo+Juliassa minua liikutti ohjaaja Jakob Höglundin anteeksipyytelemättömän naiivi herkkyys. Tuntui kiitolliselta saada olla välittämässä sen kaltaista yleisölle. Koin vahvasti, että sellaista maailma kaipaa: lupaa saada tuntea mitä tuntee, ja olla ylitsevuotavan riemun tai lamaannuttavan surun äärellä. Huomasin, että hymyileminen oli aina ensimmäisissä kumarruksissa haastavaa. Ajattelin, että joku yleisössä on ehkä saanut olla oman surunsa kanssa ihan äskettäin, enkä halunnut kiirehtiä häntä sen ääreltä pois hehkumalla huolettomuutta hetkeä myöhemmin. Puolestaan puhuu mielestäni se, mitä muutamat näyttelijät kertoivat ensi-illan lähestyessä: loppukohtauksen aikana hautakammiossa he olivat “ruumiina” paikoillaan maatessaan itkeneet hiljaa itsekseen, tietämättä oikein miksi. Tuntui, että erityisesti koreografiat, näyttämökuvat ja äänisuunnittelu nostivat sekä esityksen tekemisen että (palautteen mukaan) katsojankin kokemusta vaikeammin sanoitettavaan, järkikäsittelyn kerrokset ohittavaan sfääriin.

Toki minulle kyseessä oli jonkinasteinen “unelmarooli”, vaikken varsinaista listaa niistä pidäkään. Koin, että omalle herkkyydelleni oli hyvää käyttöä esityksessä. Oli riemullista, että se, millainen olen sisälsi jotain, mitä ohjaaja toivoi näkevänsä näyttämöllä. Tämän myötä sain olla vapaa kokeilemaan ja kokemaan. Sain hassutella, mutta myös olla oman suruni äärellä, Romeon lähestyessä hautakammiota ja rakkaansa ruumista. Monissa kohtauksissa oltiin niin syvien, ikään kuin ihmisyyden perusasioiden äärellä, että löydettävää tuntui olevan jatkuvasti lisää. Miten olla sydän särkyneenä vastarakkauden puutteesta? Miten upota elämänsä rakkauden silmiin? Miten juhlia tätä kiihtyvää rakkautta, joka on halkaista sydämen onnesta, häitä? Miten olla kuolleen parhaan ystävänsä ruumiin äärellä? Miten käsitellä toisen ihmisen surmaamista, karkotustuomiota? Uutista rakkaansa kuolemasta? Kaiken loppua? Romeo on mielestäni äärimmäisyyksien ihminen, joka tuntee vailla estoja, ja ehkä siksi rooli vaatii myös näyttelijältä paljon. Romeo+Julian näytteleminen oli kerrasta toiseen vaativaa, mitään ei saanut ilmaiseksi “tuttuja uria seurailemalla”. Tämän myötä se oli aina myös äärimmäisen mielenkiintoista ja palkitsevaa. Olin esitysten jälkeen aivan loppu ja joskus hieman säpäleinäkin, mutta onnellinen.

Esitysten, roolihenkilöiden ja esityksen maailman hyvästely on minulle tärkeä osa esityskauden kaarta. Se tuo viimeisimpiin esityksiin omanlaistaan hienoa viritystä, kun katseiden kohdatessa on yhteinen ymmärrys siitä, että tämäkin hieno pian päättyy. Totta kai kaikki sen tietävät alusta alkaen, mutta itselleni jää esityksiä silti aina ikävä. Ovi minulle merkitykselliseen maailmaan sulkeutuu. Nyt ovi tämän kauden esityksiin sulkeutui kerralla ja nopeasti. Olisin todella halunnut vierailla Romeo+Julian maailmassa vielä kerran, jättämässä hyvästejä kaikille eri kohtauksille, hetkille ja kohtaamisille. Ja ehkä esityksen loppua kohden olla puhtaasti sen oman suruni kanssa, että tämä hieno, merkityksellinen maailma loppuu. Kumartaa hymyilemättä, sydän hiljaisena kiitollisuudesta. Tällainen rituaali olisi ollut tärkeä.

Viimeisiä kumarruksia ei koskaan tullut, vaan tilalla on oudon tyhjyyden ja täyttymättömyyden tunne. Toki se on vähitellen haipunut pois ja olo päivä päivältä keventynyt. Ja saanhan nyt tehdä poikkeusajan ohjelmistona mm. tiukan teatteripuheen podcast-jaksoja itse maestro Jari Hietasen kanssa. Siinä ohessa katson vähitellen jo kohti heinäkuuta ja seuraavien harjoitusten alkua Lahden kaupunginteatterilla, sekä toukokuun puoliväliä, jolloin voisi ehkä olla häilyvä mahdollisuus tavata kollegansa vielä kerran ennen kesälomia. Jotain sellaista koko tämä teatterin hienon kauden kaari kohdallani kovasti kaipaisi. Mutta pandemia edellä, tottakai.

Toivon, että pääsisimme syksyllä taas näyttämölle, uusiin maailmoihin.

Kiitos Vaasan kaupunginteatteri, kaikki sen ihmiset sekä kaikki katsojat. Kiitos että kävitte, ja toivottavasti saimme teissä jotain liikahtamaan – oma sydämeni ainakin tuntui laajentuvan tämän vuoden aikana.

Toivon vilpittömästi kaikille voimia ja valoa näihin aikoihin, pidetään huolta toisistamme!

 

Oliver

Kirjoittajan tiedot

• Oliver Kollberg
• Näyttelijä
• Lohjalainen
• Työskennellyt Vaasan kaupunginteatterissa näyttelijänä näytäntövuonna 2019-2020