Ohita valikko

Tietoa koronaviruksesta

Takaisin etusivulle Etusivulle

Artikkelin kategoriat: Teatterin blogi Vaasan kaupunginteatteri

Teatterin blogi: Näyttämöllä elävä ihminen

Makaan Vaasan alivuokralaisasuntoni lattialla. Ikkunoista avautuu vihreänoranssit puut, kirkon torni ja paljon valoa. Todellakin, paljon valoa ja kovaa tuulta, se oli ensimmäisiä havaintojani Vaasasta, kun aloitin täällä merenrantakaupungissa työt heinäkuussa. Takana on Suomen hevosen päiväharjoitukset ja illalla odottaa The Sound of Musicin toinen näytös. Keitän teen, kuuntelen ylhäällä jyskyttävää kattoremonttia ja mietin, olisiko hyvä kerrata illaksi musikaalin laulut ja yrittää ottaa päiväunet keskellä vilkasta iltapäivää ennen esitystä. Lievä flunssa iski ensi-illan jälkeen ja nyt pitää olla tarkkana. Koronatesti oli heti pakollinen ja ennen negatiivisen testituloksen tulemista teatterille ei ollut asiaa. Onneksi kaikki meni tällä kertaa hyvin. Elämme arvaamatonta aikaa!

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

Olen perheenäiti ja näyttelijä, joka pendelöi Vaasan ja Helsingin, kahden todellisuuden ja tehtävän, välillä. Palasia ja säädettävää riittää tässä kohtaa elämää. Molempia kutsumuksia ohjaa etiikka, rakkaus tärkeimpänä. Ja molemmat yhtä hulluutta, jatkuvaa harjoittelua ja välillä myös suurta selittämätöntä onnea.

Näyttelijän arki on työtä, lepoa ja taas työtä omalla keholla ja mielellä. Laitosteatteri, kaupunginteatteri, parhaimmillaan turvaa, että taiteella on paikka yhteiskunnassa ja juuri tällaisena aikana se tuntuu etuoikeutetulta työpaikalta. Saan keskittyä taiteen tekemiseen, en töiden hakemiseen tai rahoitusten varmistumiseen, ennen kuin pääsen näyttelemään: tekemään taidetta. Laitosteatteri, kaupunginteatteri, on kuin mikä tahansa työpaikka – ja kuitenkaan ei. Sen keskellä on teatteritaide. Olen ajatellut lähiaikoina, että me taiteen tekijät pysymme taiteilijoina myös laitoksessa; me läikymme, ravistelemme, rakennamme ja liikuttelemme muutakin kuin numeroilla mitattavia asioita. Taiteeseen liittyy aina jokin ei-rationaalinen, yhteiskunnan normeja kyseenalaistava, lempeästi haastavakin ulottuvuus. Teatteriin tullaan kenties siksi, että halutaan nähdä asioita toisin, vaikuttua, antautua esitykselle ja kokea arkea suurempia tunteita. Taide on jotain, mitä kukaan ei ensimmäisenä jokapäiväisessä arjessaan tarvitse mutta jonka puuttumisen kyllä kaikki yhteiskunnassa huomaavat.    Ajattelen, että taidetta ei voi loppuun asti korvata myöskään yleisesti kulttuurilla, viihteellä, Netflixillä. Kaikkia tarvitaan, mutta niillä on ratkaisevasti erilainen tehtävä. Hyvässä taiteessa on aina ripaus viihdettä ja toisin päin. Ehkä kaikkea yhdistävällä teatteritaiteella on erityinen tehtävä juuri nyt, kun kaikki tuntuu niin pelottavalta ja arvaamattomalta. Ehkä juuri nyt on elävien ihmisten ja tärkeiden esitysten aika.

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

Teatteriesitys on tapahtuma, jaettu hetki, jossa me näyttelijät ja katsojat katsomme ja kuuntelemme toisiamme. Se tapahtuu juuri nyt ja tässä hetkessä. Hetki, joka ei koskaan palaa samanlaisena. Se on minusta aina ollut liikuttavaa ja ihmeellistä. Voisiko olla mitään kiehtovampaa? Teatterin näyttämöllä seisoo elävä ihminen. Epävarma, epätäydellinen, haavoittuvainen, virheellinen, ei aina niin järkevä, mutta rakastettava ihminen. Tässä ajassa juuri myötätuntoa herättävän ihmisen katsominen voi luoda helpottavaa naurua ja itkua, joka vapauttaa. Teatteri liittää myös meidät historian jatkumoon: aina on selvitty, menty läpi, löydetty uutta, synnytty, rakastettu ja kuoltu. Aina on vaihdettu näkökulmaa, paikkaa, sodittu, sovittu, aloitettu alusta. Teatteritaiteessa on jotain ikiaikaista ja lohdullista ja siksi se on niin tärkeää. Se antaa nopeasti sykkivässä maailmassa kenties perspektiiviä ja rauhoittaa hätääntyneen ihmisen; tässä me olemme yhä, yhdessä.

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

Nousen lattialta ja venyttelen hetken raukeaa kehoa, tätä näyttelijän tärkeintä työkalua, joka kulkee aina mukana – lihakset, iho, mieli ja tunteet ja oma historia. Näyttämölle astuu kokonainen ihminen. Asunnon keittiön pöydällä hehkuvat vielä puoliksi rypistyneenä ensi-illasta saadut oranssit kukat. Kauneus voi pelastaa maailman, Dostojevski sanoi joskus. Minusta se on aina ollut ihana ajatus. Sellainen kauhea, hurja kauneus, joka paljastaa elämämme naurettavuuden ja arvokkuuden yhtä aikaa. Saadapa kokea sitä hitunen joka päivä!

Kun The Sound of Musicin ensi-illan alkuun oli vain kymmenisen minuuttia, kuiskasin vanhemmalle kollegalle kulisseissa, että minkälaista tämä vaasalainen ensi-iltayleisö oikein on, kun en ole täällä aikaisemmin esiintynyt. Onko siellä ”minkkiturkkimuuri”, tämä näyttelijöiden ikivanha ilmaisu jäykästä kutsuvierasyleisöstä. Kollega vieressä, Jorma Tommila, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Kyllä minulla on kokemus, että kun heille antaa, he antavat takaisin”. Näyttelijä Kirsi Asikainen lisäsi, kun kysyin neuvoa rooliini liittyen: ”Lämmöllä, tee lämmöllä”. Parempia potkuja en olisi voinut ensi-iltaan saada. Antaa, ottaa vastaan, lämmöllä, niin tietenkin. ”Siitä tässä työssä on kysymys, jakamisesta lämmöllä”, ajattelin ja astuin täynnä toivoa lavalle, täällä itselleni vieraalla maalla, tuulisessa kaupungissa, mutta selvästikin hyvässä seurassa. Ensi-ilta meni hienosti koko taitavalta työryhmältä ja Rodgersin ja Hammersteinin musiikki saa lumota meidät ja katsojat nyt joka ilta uudestaan, kunnes toisin on.

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

Lämpöä ei voi koskaan olla liikaa, eikä sitä kannata säästää pahan päivän varalle, niin alan uskoa. Kun kaikki on vaakalaudalla, emmekä tiedä tulevasta, meille jää tämän hetken lämpö ja rakkaus. Uskon, että näyttelijän tehtävä on sytyttää katsojassa juuri jotain tällaista läsnäolon lämpöä, tunteita, ajatuksia, oivalluksia. Hyvin tehty, tyylikäs, taitava, vain viihdyttävä esitys ei aina riitä – ainakaan itselleni – sitä löytää ruudulta tarpeeksi. Ilman elävää sydäntä, joka sykkii toiselle, ei taiteilijoita tarvita. Ilman vaaraa ja vapautta sanoa pelottaviakin asioita ääneen ei teatteria kannata tehdä.

Esittävän taiteen kenttä kamppailee nyt olemassaolostaan koronan vuoksi. Taiteilijat ja taide ovat selvinneet sodista, sorrosta, köyhyydestä ja miksei myös taudeista. Taiteilijat ovat ovelia, ketteriä, täynnä muutosvoimaa. Me jatkamme elämää yhdessä yleisön kanssa tavalla tai toisella. Taiteen olemassaolo ei palaudu lopulta rahaan tai sen puutteeseen. Sitä paitsi, kun koronan kannalta akuuteissa tehtävissä kamppailevat hoitajat, lääkärit, sosiaalityöntekijät ja väsyneet päättäjät kaatuvat tämän kriisin jälkeen kaikkensa antaneena maaliin, jos sellaista on olemassa, on meidän taiteilijoiden tehtävä ottaa koppi ja kannatella heitä esityksillämme, lämmöllämme kaiken lävitse. Uskon, että tämän lämmön jakamisen ja esitysten paikka tarvitaan huomennakin.

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

”Vatsa pitää olla kylläinen, että jaksaa näytellä” muistan, kun astelen keittiöön ja avaan jääkaapin. Se on tosiasia, jonka jokainen taiteilija allekirjoittaa. ”Vatsa sanoo nälkä, sydän rakkaus – vai toisinpäin”, ajattelen hetken. Laitan hellan hitaasti päälle ja muistan, että seuraavan ensi-illan näytelmän repliikit Sirkku Peltolan näytelmästä täytyy opetella vielä jossain vaiheessa ennen aamua. Miten se menikään, roolihenkilöni Mervin teksti — ”Kyllä minä kaiken aikaa täyttymystäni odotan…” — Ja lopussa oli jotain tällaista: ”Minä rakastan taidetta, enemmän kuin hyviä tekoja…”  Niinkö se oli?

Ehkä se on niin. Vesi kiehuu jo ja sydän sykkii nopeammin.

Vain hetki ja katsojat saapuvat katsomaan meitä, me heitä.

Tehdään töitä ja rakastetaan…

 

Terhi

Terhi Suorlahti | Vaasan kaupunginteatteri

Kirjoittajan tiedot

  • Terhi Suorlahti
  • Näyttelijä
  • Kotoisin Jyväskylästä
  • Kiinnitetty Vaasan kaupunginteatterin näyttelijäksi syksyllä 2020

Julkaistu: 01.10.2020