Vaasan hovioikeuden presidentti Axel Christian Reuterholmin päiväkirja

(Alkuperäisen tekstin on puhtaaksikirjoittanut ja kääntänyt suomen kielelle Tiina Holm, Vaasan hovioikeus, 18.11.1998)

 

Otteita Vaasan hovioikeuden presidentti Axel Christian Reuterholmin päiväkirjasta

Kertomus siitä väkivaltaisesta ryöstelystä, joka kohdistui Vaasan kaupunkiin 25. kesäkuuta 1808, sikäli kun olen saanut siitä tietoa, mutta erityisesti kertomus kärsimyksestä, joka kohdistui minuun ja perheeseeni.

 Totuus on ohjaava kynääni eikä pelko tai oman edun tavoittelu saa minua peittämään tätä totuutta. Kerron tapahtumista kuten ne ovat tapahtuneet tai mitä niistä tiedän ja Vaasan kaupungin asukkaat, jotka ovat kanssani kärsineet, saavat korjata ne mahdolliset kaupungin kohataloa koskevat virheellisyydet. Asun tätä kirjoittaessani kaukana Vaasasta ja olen kuullut monesta asiasta ainoastaan kuulopuheina.

Tällaisia virheitä en ole kyennyt korjaamaan, koska läksin Vaasasta 30. päivänä eli viisi päivää katastrofin jälkeen, enkä mitenkään sinä aikana ehtinyt ottaa kaikkien kuulopuheiden totuudenmukaisuudesta selkoa etenkin, kun koko näiden viiden em. päivän aikana luonani vieraili ainoastaan neljä tuttavaa ja hekin hyvin lyhyen ajan. Sekasorto oli niin suuri, että vain harvat uskaltautuivat kodeistaan.

Lukuun ottamatta niitä rikoksia, joita rahvas teki ja jotka johtivat kaikenlaiseen rikollisuuteen venäläisiä kuriireita, matkustavia upseereita ja kasakoita kohtaan, kaikki oli rauhallista Vaasassa aina 25. päivään kesäkuuta saakka.

Se on onnettomuuden, kauhun ja kirouksen päivä, jota tämä kaupunki ei koskaan unohda. Ja osukoon Jumalan ikuinen kosto niihin roistoihin, jotka nämä teot tekivät!

Vaasan varuskunta koostui usean viikon ajan kahdesta Knipersin rykmentistä muodostetusta komppaniasta. Niitä johti kaupungin komendantti, kunnes varuskunta sai vahvistusta uudesta muskettirykmentistä, n.k. Petterhoffin rykmentistä, joka oli värvätty ja hankittu Siperiasta ja jota hallitsi kenraali Demidoff. Demidoff omisti Siperiassa suuria rauta ja kuparikaivoksia, jotka olivat useiden sukupolvien ajan kuuluneet Demidoffin suvulle ja sai niistä puolen miljoonan ruplan tulot.

Tästä varuskunnasta ja Demidoffin rykmentistä lähti 300–400 miestä Tuovilan ja Sulvan kyliin. Näin ollen venäläiset asejoukot kaupungis ­sa eivät 25.6.1808 olleet Knipersin komppaniat mukaan lukien 800–900 tai tuhatta miestä vahvemmat varustettuna neljällä 3-naulaisella (? 3pundiga) metallikanuunalla.

On epäselvää, oliko venäläinen päällystö kuullut Turun lähistöllä kesäkuun alussa tehdystä, huonosti suunnitellusta ja surkeasti suoritetusta ruotsalaisten maininnoususta. Vaikka Vaasan kaupungin asukkaiden ja etelä-Suomen välillä käytiin avointa kirjeenvaihtoa, puuttui meiltä jatkuvasti kaikki tieto sodan tapahtumista. Kiistatonta on kuitenkin, että venäläisten joukkojen, jotka olivat aina varuillaan, todettiin 17. ja 18. päivänä olevan kaksin verroin varuillaan.

Demidoff oli katsonut oikeudekseen asettaa hovioikeudentalon eteen (förstufwa? eteisaula, porstua, piharakennus ) 100 miehen vahvuisen vartion (? Corps de Gardie ). Vaimoni ja minä heräsimme jokaisena yön tuntina rumaan huutoon, jota kutsuttiin venäläiseksi kenttähuudoksi. Emme kuitenkaan aluksi olleet tästä huolestuneita, koska ympärillä oleviin metsiin ei ollut asetettu moninkertaisia vartioita.

Niin kutsutulle hovioikeudentorille oli asetettu kaikki neljä kanuunaa, ruutikärryjä, kuormakärryjä ym. ym. ja pian huomasimme, että miltei joka yönä kaikki kuormahevoset oli haettu laitumelta ja valjastettu kuormien eteen.

Mutta nyt siirryn siihen tapahtumien kuvailuun, joka on jäänyt minun ja muiden niistä kärsineiden mieleen.

25. kesäkuuta 1808.

Kello 12 aikaan keskipäivällä näin ikkunastani, kun koko Demidoffintykistön, kuormakärryjen ym. eteen valjastettiin hevoset ja he lähtivät marssien pois sekä sen, että hovioikeuteen asetetut suuret vahdit kiiruhtivat paikaltaan.

Lähetin luotettavan palvelusväkeen kuuluvan miehen selvittämään mistä oli kysymys ja hän palasikin hetken kuluttua kertoen, että oli nähnyt Demidoffin joukkojen marssivan pohjoiseen päin Sepänkylään johtavaa tietä pitkin. Hän oli kuullut huhun, että siellä oli väkivahva ruotsalaisten maihinnousu jo tapahtunut.

Neljännestunnin kuluttua kuului hilpeää kiljahtelua ja hurraa huutoa tieltä, joka menee hovioikeudentalon ohitse ja vie itäiselle tullille.

(Talon)väki lähti uteliaana läheiselle maantielle selvittämään, keitä nämä huutavat muukalaiset olivat, mutta eivät osanneet palatessaan selvittää asiaa millään tavalla.

Hiljaisuutta ei kestänyt pitkään, kun alkoi kuulua kanuunan ja musketin laukauksia.

Vaasaan saapunut ruotsalaisjoukko koostui länsipohjalaisen rykmentin eteläisestä pataljoonasta, joka koostui 500 miehestä sekä 300 jämtlantilaisesta jalkamiehestä, neljästä kanuunasta sekä yli 50 jalankulkevasta Pohjanmaan kurjasta talonpojasta, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilmeisesti ryöstelemisen toivossa.

Ruotsalaisjoukot olivat nousseet maihin Österhankmon kylässä Koivulahdessa. Tämän sain tietää eräältä vangitulta ylempään päällystöön kuuluvalta upseerilta samana iltana.

Vaasan valloittaneet ruotsalaissankarit kohtasivat vain vähäistä vastarintaa, koska heillä oli vastassaan vain osa Knipersin jääkärikomppanian rykmentistä, joka oli jätetty Vaasan varuskuntaan. Tämä pienijoukko puolustautui muskoteilla aika urheasti, eikä säästynyt menetyksiltäkään, lähes tunnin ajan kaikissa kadunkulmissa, mutta joutui väistymään ja voittajat ottivat haltuunsa torilla sijaitsevan vartion (Corps de Gardien) sekä sen eteen asetetun pienen rautakanuunan ja ottivat vangiksi muutaman sinne asetetun vahdin.

Olen jo aikaisemmin maininnut, että hovioikeudentalo oli kaukana itse kaupungista, ja koska en halunnut altistaa itseäni tai väkeäni pelkän uteliaisuuden takia, kerron nyt seuraavaksi sellaista, jota en voi varmuudella todeksi tietää. Kertomukseni perustuu tietoihin, jotka olen saanut samana päivänä ja myöhemminkin venäläisen joukon ylemmältä päällystöltä, koskien niitä sotilaallisia operaatioita, jotka tapahtuivat Vaasassa tänä alle tunnin mittaisena aikana.

Iloiten voitostaan ruotsalaisten joukot ryhtyivät levolle ja juhlimaan. Heillä ei ollut tiedossa, että mitään suurempaa, kaupunkiin palaavaa venäläistä joukkoa olisi tulossa. Tästä olisi helposti voitu varmistua niiltä monelta kaupungin asukkaalta, jotka halusivat vieraikseen aseistautuneita ruotsalaisjoukkoja. Ainoa varotoimi, johon ryhdyttiin, oli se, että pohjoiselle tullille asetettiin hauleilla (drufhagel) ladattu kanuuna, kapteeni, muutamia sotamiehiä sekä rummunlyöjä hälytystä antamaan.

Pitkän marssin päätteeksi monet niin päällystöön, kuin joukkoihin kuuluvat miehet halusivat levätä ja hankkia ruokaa nyt kun kaikki oli rauhallista. Mutta tätä rauhaa kesti vain neljännestunnin.

Demidoff oli kuullut Vaasasta kantautuneen kanuunantulen Sepänkylään asti ja kun hän huomasi, että häntä oli huiputettu, luultavasti niiden roistojen toimesta, jotka halusivat altistaa Vaasan valheellisilla tiedoilla maihinnoususta, mistä ei näkynyt merkkiäkään, kiiruhti hän takaisin.

Mikäli ruotsalaisjoukot olisivat olleet varautuneet sotilaallisesti järkevillä toimenpiteillä, olisivat ne kohdanneet Demidoffin joukot kaupungin ulkopuolella sijaitsevilla niityillä ja saaneet venäläisjoukot peräytymään. Näin ainakin kaupunki olisi säästynyt niiltä kauheuksilta, jotka seurasivat.

Olen kuullut ylemmältä venäläispäällystön upseerilta, että mikäli he olisivat kohdanneet tällaisen vastuksen, olisivat Siperiasta kootut hevoset (?), mitkä eivät johtajansa ohella olleet koskaan nähneet vihollista, luultavasti kääntyneet pakoon.

Nyt ei käynyt niin, vaan pohjoisella tullilla olleesta kapteenista tuli ensimmäinen uhri.

Kun venäläiset joukot saapuivat tullille määräsi kapteeni rummunlyöjää tekemään hälytyksen, mutta tämä ammuttiin välittömästi ja kun kapteeni otti rummun, murhattiin hänet rintaan kohdistuneella pajunetin pistolla. Kanuunaa ei näin ollen koskaan laukaistu ja ruotsalaispäällystö, joka oli kokoontunut muutamien porvarien luo virkistäytymään, joutui pajunettien ympäröimänä antautumaan.

Itse en ole ollut todistamassa näitä tapahtumia, vaan olen niistä kuullut luotettavilta tahoilta.

Nyt seuraa kertomus siitä, mistä varmuudella tiedän.

Kello oli n. 3 iltapäivällä kun Demidoffin joukot palasivat ja muutaman kanuunanlaukauksen jälkeen ruotsalaiset maihinnousujoukot nähtiin kiirehtivän pakoon kolmen jäljellä olevan kanuunansa kanssa jättäen jälkeensä ainakin 60–70 kaatunutta (joiden joukossa useita upseereita) ja yli 100 vangittua, joita löydettiin seuraavien päivien aikana pikkuporvarien (mindre borgare ) taloista.

Demidoff on minulle ja venäläiselle ylimmälle johdolle kieltänyt tienneensä sittemmin tapahtuneesta ryöstelystä tai vielä vähemmän antaneensa siihen lupaa. Mutta tämä vakuuttelu ei ole erityisen uskottavaa, sillä jos hän ei tiennyt ryöstelystä, olisi hänen pitänyt heti, kun hänelle siitä ilmoitettiin, etsiä käsiinsä tekijät, rangaista heitä kovalla kädellä ja palauttaa ryöstetty omaisuus omistajille. Tämän ilmoituksen tein hänelle itse samana iltana kello 10.

Sen sijaan hän jätti täysin kylmästi ilmoitukseni huomiotta, antoi ryöstelyn jatkua vielä sunnuntain 26.6., eikä lopettanut väkivaltaa ennen kuin maanantaina 27.6. kello 11 aamupäivällä ilmoittamalla rummunlyönneillä venäläissotilaille, että kaikenlainen ryöstely on kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Tämä sen jälkeen, kun kenraali Reijevski, joka oli koko armeijan päällikkö, oli saanut tietää tapahtumista.

Tämä alhainen päällysmiehen käytös oli pakeneville ruotsalaisjoukoille hyödyksi, koska on selvää, että jos heitä olisi seurattu koko paluumatkan ajan maihinnousupaikalle Österhankmon kylään saakka, olisi niiden kolmen kanuunan lisäksi myös lähes koko joukko jäänyt voittajien saaliiksi. Tämän sain kuulla samana iltana korkea-arvoiselta ruotsalaisupseerilta, jonka nimeä en katso aiheelliseksi tässä mainita.

Mutta nyt minun ja perheeni kärsimyksiin.

Vaimoni ja minä näimme ikkunastamme, kun joukko venäläisiä lähestyi hovioikeudentaloa läheisestä metsästä. Nämä pysähtyivät puisen tiilimakasiinin luokse vaihtaen laukauksia muutamien länsipohjalaisten sotilaiden kanssa, jotka olivat asemissa niin kutsutulla Myllymäellä (Kvarnbacken ) ainakin 600–700 askeleen päässä ja näin ollen eivät pystyneet aiheuttamaan toisilleen vahinkoa. Tämä pikku kahakka lakkasi nopeasti ja tuli hiljaista.

Asuimme eteisaulan vasemmalla puolen olevissa n.k. olohuoneissa, jotka olivat vähemmän hienot kuin n.k. paraatihuoneet, jotka sijaitsivat eteisaulasta oikealla. Huolestuneina päivän tapahtumista päätimme siirtyä lastemme kanssa jälkimmäisiin huoneisiin. Ovet suljettiin huolella mutta ovet saliin ja förmaakiin, jossa oleilimme, jäivät lukitsematta, koska emme pelänneet väkivaltaa. Muutenkaan oven lukitsemisesta ei olisi ollut paljoakaan hyötyä.

Saadaksemme olla paremmin rauhassa päästimme lapset viereiseen makuuhuoneeseen jatkamaan viattomia leikkejään. Istuimme vaimoni kanssa lähekkäin förmaakissa olevalla pitkällä sohvalla.

Keskustelumme pyöri luonnollisesti päivän tapahtumissa, mutta iloitsimme siitä, että hiljaisuuden laskeuduttua vaikutti siltä, että vaara oli ohitse. Valitettavasti tämä oli toiveajattelua ja osoittautui sellaiseksi hetken kuluttua.

Venäläiset sotilaat murtautuvat hovioikeuden presidentin asuntoon.

Oli kulunut vain neljännestunti, kun kaksi rappusilta laukaistua terävää (kovilla ammuttua) laukausta, jotka eivät voineet osua meihin, koska huoneemme oli niin korkealla, särkivät kaksi lasiruutua luotien jäädessä kipsikattoon sohvan yläpuolelle meidän peittyessä alas putoavaan kipsipölyyn.

Tästä kauhistuneina kiiruhdimme käsi kädessä lähimmän ikkunan ääreen katsomaan mistä oli kysymys mutta tuskin ehdimme perille, kun kaksi luotia (ikkunalasin rikkouduttua) ammuttiin niin läheltä päittemme yli, että kuulimme niiden vinkuminen.

Hämmentyneinä ja pelästyneinä päätimme etsiä suojaa lapsiemme kanssa makuuhuoneen alkovissa olevasta komerosta. Sen lyhyen kolmen minuutinajan, jonka neuvottelumme kesti, useita luoteja ammuttiin ikkunoitten läpi kattoon. Minulla on niitä 11 kappaletta vieläkin tallessa.

Minä ja perheeni, sekä muutama nuorempi palvelija, lähdimme yllä mainittuun pikku komeroon sen jälkeen, kun olimme huolellisesti sulkeneet ne kaksi sisäänkäyntiä, joista ryöstelijät voisivat sinne päästä. Pyysimme rukouksin Korkeinta Jumalaa suojelemaan meitä hengenvaaralta. Herra, Herra on se Jumala, joka pelastaa kuolemalta ja kärsimykseltä.

Kuolemanpelkoa ja pelokkaita hetkiä kesti kolme varttia Ryöstelijät olivat yrittäneet saada hovioikeuden lukittua porttia auki pajunetin pistimillä ja kun talossa vakituisesti asuva vahtimestari Abraham Willeen kiiruhti avaamaan ovea estääkseen enemmän vahingonteon, sai hän pajunetin pistimestä piston vatsaansa. Pisto sai kolmessa vuorokaudessa aikaan sellaisen tulehduksen, jota ei mitkään maailman lääkärit olisi voineet parantaa, ja joka nopeutti hänen kuolemaansa.

Kun tämä alhainen, yli 20 miestä vahva kiväärein ja pajunetinpistimin varustettu ryövärijoukko, pääsi taloon sisälle, menivät he tietenkin ensimmäiseksi lukitsemattomiin huoneisiin, eli niihin, joissa minäsilloin oleilin. He siis ryntäsivät saliin, förmaakiin, kabinettiin ja makuuhuoneeseen. Kuulimme heidän mahonkihuonekaluihin kohdistuvan väkivaltansa ja ikkunoihin ampumansa laukaukset. Kaikki ryöstettävä vietiin pois, mm. useita laatikossa säilytettyjä hopeamitaleita, marguerne (?) rikottiin ja muut tavarat heitettiin lattialle. Jopa maalta vastikään tuotu kirja-arkku, joka oli laitettu pienen käytävän varrelle, joka vei makuuhuoneesta palvelijan huoneeseen, avattiin väkivalloin pajunetilla. Mutta se kirjallisuus, joka arkussa oli, ei ollut näiden kurjien makuun. Sen vuoksi niihin ei koskettu, osa kirjoista kaadettiin lattialle.

Sillä aikaa, kun osa joukosta keskittyi ryöstelyyn, huvitteli osa joukosta särkemällä musketinperillä maatason ikkunoista karmit sekä häiriten ammuskelemalla ikkunoitten läpi koko siinä osassa, jossa minä asuin.

Vihdoinkin tuli hiljaista, ryöstäjäjoukon nähtiin poistuvan Eräs vanha ja yksinkertainen, mutta hyvää tarkoittava emäntä, joka oli piiloutunut metsään tai ulkorakennukseen (uthus ) ja joka hyvin tiesi olinpaikkamme, kiiruhti kertomaan meille, että joukko oli lähtenyt tiehensä.

Tämä tieto osoittautui ennenaikaiseksi. Roistot, jotka olivat löytäneet niin vähän ryöstettävää, olivat varmaankin pajuneteilla avanneet ovet talon vasemmalla puolella sijaitseviin huoneisiin eli niihin, joissa minä asuin.

Oliko se sattumaa? Ei, Jumalan kaikkitietävyys ja armo veisi minut vielä lähemmäksi hengenvaaraa ja menetyksiä, osoittaakseen isällisen suojeluksensa ja tämän kärsimyksen kautta valmistaisi meitä siihen hyvitykseen, joka soisi muutamille jäljellä oleville elon päivilleni mielenrauhan.

Kaiken kaikkiaan olin varomaton, kun uskoin, että rosvot olisivat läh­teneet matkoihinsa, ja anteeksiantamattoman utelias, vaikka minun olisi pitänyt aavistaa vaara, kun jätin suojapaikkani. Kuljin förmaakin ja salin läpi eteisaulaan, jossa minua kohti laukaistiin laukaus vajaan 20 askeleen päästä.  Yksin Jumala tietää, oliko ase ladattu vain irtoruudilla, vaan oliko mukana kuuliakin (tai luoti?). Niiden muutaman päivän aikana, jotka Vaasassa vietin tapahtumien jälkeen, en ottanut asiasta selvää. Ottaen huomioon kaikki ne laukaukset, jotka ammuttiin asuinhuoneistossani en voi uskoa, että nyt minua kohden ammuttu laukaus olisi ollut vaaraton, pelkällä ruudilla ladattu laukaus.

Eteisaulassa oleili kaksi palvelusväkeen kuuluvaa, sekä eräs vanha mies ja vanha nainen. Heidän huutonsa, Jeesus varjele, osoittivat heidän harrasta ja aitoa myötätuntoaan. Luonnollisestikaan tällainen vastaanotto ei ollut minulle mieleinen, ja koska en aikonut jäädä näiden Siperian autiomailta tai kaivosten syvyyksistä haettujen villi-ihmisten maalitauluksi, palasin saliin.

En muista, suljinko oven perässäni vai en, osittain siksi, että avain oli oven ulkopuolella ja osittain siksi, että ryöstäjät olisivat kuitenkin avanneet oven pajuneteillä, elleivät olisi muuten päässeet sisään. Joka tapauksessa ryövärijoukko syöksyi perääni. En ehtinyt edes salinlattian puoleenväliin, kun tämä 20–25 miehen vahvuinen murhaajajoukko tuli perässäni ja heistä neljä ottivat minuakiinni käsivarsista ja rinnuksista. He raahasivat minut tarjoiluhuoneeseen, joka oli jo aiemmin ryövätty pöytäliinoista, pöytähopeista ja porsliinista.

Siellä minua. nöyryytettiin siten, että roistot repivät rinnastani täyshopeisen ritarikunnan rintatähden samalla kun minua haukuttiin karkeasti venäjän kielellä ja sain vastaanottaa useita, vaikkakin heikkoja, lyöntejä otsaan ja nenään samalla kun nämä ihmishahmoon pukeutuneet pirut suu vaahdossa jatkuvasti osoittivat pajunetinpistimillään rintaani aikomuksenaan murhata minut. Tämä jatkuva hengenvaara kesti niin kauan, kun talon toisen puolen ryöstäminen jatkui ja josta kerron tarkemmin alla.

Henkeni pelastui Jumalan armosta ja koska rosvojoukossa oli kaksi nuorta miestä, joilla oli ystävälliset kasvot ja jotka näyttivät säälivän minua. He pyrkivät venäjäksi estämään tai lieventämään kohtaloani.

Tarjoiluhuoneen läheisyydessä tapahtuneen vangitsemiseni lisäksi jouduin huolellisen tarkastuksen kohteeksi, taskuni ja kellotaskuni käytiin tarkasti läpi ja koin senkin, että jouduin avuttomana katsomaan, kuinka rakas vaimoni vajosi polvilleen keskelle salinlattiaa, kun hänen rintaansa uhattiin useilla pajuneteilla. Jokainen ymmärtänee kärsimykseni, kun jouduin avuttomana ja kiinnipidettynä pelkästään katselemaan tätä murhanäkymää. Mikään varovaisuus ei olisi estänyt minua, jos olisin jotenkin voinut estää tapahtuman, vaikkakin aseettomana ja oman henkeni uhalla.

Vaikka en pystynytkään auttamaan rakasta vaimoani, hän pelastui ja hänet nostettiin ystävällisesti lattialta. Hänen kauneutensa, nuoruutensa ja viehättävä olemuksensa omasivat sellaisen taikavoiman, jota villeimmät ja karkeimmatkin ymmärsivät. Alhaiset vieraamme jatkoivat vielä lyhyen tovin ryöstelyhän kabinetissa ja förmaakissa, joista vietiin useat verhot, mutta lopuksi kokoryövärijoukko kerääntyi vaimoni ympäri vaatien viinaksia.

Jos meillä olisi ollut pieni varastomme (jota oli vajaa kannullinen) käsillä tässä salissa, olisimme päässeet aika vähällä tästä ryöstelystä, mutta varastomme olivat onnettomuudeksemme toisella puolella eteisaulaa huoneissa, jossa oleskelimme päivisin ja ruokailimme päivälliset ja illalliset.

Meidän ei auttanut muu kuin avata joukolle ovet, mutta ennen kuin avaimet löytyivät, oli ovi murrettu auki ja kun joukko pääsi tähän huoneeseen, joka oli förmaaki ja jossa oli kaksi mahonkista lipastoa, alkoi todellinen ryöstely. Kaikki lipastonlaatikot murrettiin auki, kaikki vietiin tai pilattiin kulta, hopea, jalokivikorut ja sormukset, käteiset rahat, tukaatit (ducater) ja hopeat, kaikki kelpasi ja rohmuaminen jatkui viereisessä makuukamarissa, josta vietiin kolme kultakelloa, kaunis bordstudsare (studsare=luodikko, tussari, voisiko tämä olla pöytäkello), useita minulle ja vaimolleni kuuluvia vaatekappaleita sekä useita shaaleja, liinavaatteita ja nenäliinoja.

Nämä tavarat kuljetettiin pois pajunettien avulla käyttäen kahta uutta lakanaa, jotka olivat olleet sängyn päällä. Tästä joukosta muutamat vaikuttivat hieman lauhkeimmilta ja ystävällisemmiltä ja sillä aikaa, kun osa ryösteli taloamme, huvittelivat he siten, että vallattomuuttaan tuhosivat erään kalliin kirjoituskoneen. Lisäksi he hajottivat pajunetin ja musketinperillä jo valmiiksi rikkinäisten förmaakin ja makuuhuoneen ikkunoiden karmit. Kun tätä karmeaa vierailua oli kestänyt lähes kaksi tuntia lähti joukko tiehensä, tehtyään sitä ennen lyhyen vierailun hovioikeudenhuoneissa, missä eiollut mitään ryöstettävää.

Siitä vihaisina he heittivät kirjoja ja papereita ympäri lattiaa ja tekivät samoin arkistossakin.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun arkistoa siivottiin tai saatettiin järjestykseen, sain aktuaarilta asiakirjasalkun (convvolut), joka oli löytynyt ympäriheitettyjen papereiden joukosta, joka kuului minulle ja joka oli otettu pienestä lukitusta huoneesta sijainneesta isosta mahonkilipastosta. Minua ihmetytti se, että nämä roistot, jotka vaikuttivat täysin raaoilta ja tietämättömiltä kuitenkin halusivat keräillä toisten papereita.

En voi mitenkään kuvailla sitä mielentilaa, jossa vaimoni kanssaolimme tämän katastrofin vuoksi. Tätä ahdistuneisuutta lisäsi sekin, että tulipalot roihusivat hovioikeudentalon ympärillä vain 400–500 askeleen päässä. Onneksi ei tuullut, ja Herra lähetti noin kaksi tuntia (?) kestävän kaatosateen, joka täydellisesti pelasti meidät vaaralta, joka uhkasi koko kaupunkia.

He, jotka ovat joutuneet hengenvaaraan, ja joita Herran pelastava käsi on suojellut, voivat yksin tietää sen ilon, jota minä ja vaimoni tunsimme, kun kiiruhdimme lastemme kanssa polvistumaan Kaikkivaltiaaneteen kiittäen tätä armosta. Pyhitetty olkoon hänen nimensä nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

Päätimme pyytää komentaja Knipersiltä aseistettuja vahteja (salwo garder) turvaksemme, kahta jääkäriä hänen rykmentistään. Molemmat sellaisia kunnon miehiä, jotka tunsimme henkilökohtaisesti, he olivat jo kauan olleet vahteja sekä hovioikeudentalossa että sen ulkopuolella.

Kun kello oli hieman yli 9 lähdimme lastemme kanssa Knipersin majapaikkaan. Tämä ei ollut kotona, vaan oli matkustanut maaseudulle ja häntä odotettiin palaavaksi hetimmiten. Hän palasikin kello 10. Hieman tämän jälkeen saapui paikalle myös osa vangituista ruotsalaisupseereista, korkein päällystö, luultavasti kutsun saatuaan.

Jälleen näkemiseni Bergenstråhlen kanssa, jonka olin tuntenut 37 (?) vuotta, oli aika epämiellyttävä. Mieleni teki sanoa hänelle muutama karvas totuuden sana, mutta hänen alistunut olemuksensa säälitti minua. En kuitenkaan voinut pidättyä kuiskaamasta hänen korvaansa, kun syleilimme, sanat: Jumala armahtakoon Teitä ajattelemattoman hyökkäyksen johdosta aiheuttamastanne tuhosta, joka on koskettanut paitsi minua, koko Vaasan kaupunkia. Hän huokaisi raskaasti, kohotti olkapäitään, mutta ei vastannut sanallakaan. Muuta emme puhuneetkaan koko iltana, mikä oli tarpeellinen varotoimi epäilysten häivyttämiseksi, sillä monet tarkkaavaiset silmät ja korvat ympäröivät meitä.

Nämä vangit sekä minä perheineni jäimme kenraali Knipersin luo kohteliaalle, vaikkakin kiireessä valmistellulle illalliselle. Tämä herra, joka on kärkäs lupaamaan, mutta huono toimeenpanemaan lupauksiaan, teki meille seuraa kotiimme saakka kello 11 aikaan yöllä vakuuttaen monet kerrat, että meille lähetettäisiin hetken kuluttua kaksi jääkäriä kiväärien kanssa taloa vartioimaan. Tätä lupausta ei täytetty, ja ellei siviilikuvernööri Emine olisi vaikuttanut asiaan tiedustelemalla herra Knipersiltä seuraavana päivänä tai sunnuntai-iltapäivällä kello 6 näitä kaartilaisia, olisi talouteni ryöstetty toistamiseen, kun ryövärijoukko toisensa perään ilmaantui paikalle pitkin aamupäivää aina edellä mainittuun hetkeen saakka ja jotka näiden vartijoidentoimesta häädettiin tiehensä.

Tätä kenraali Knipersin unohdusta oli vaikea ymmärtää jo senkin vuoksi, että hän oli viimeiset kaksi kuukautta miltei päivittäin nauttinut vieraanvaraisuudesta kodissamme. Kun luvattuja kaartilaisia ei kuulunut, emme uskaltaneet vaimoni kanssa jäädä kotiin, vaan lähdimme lasten kanssa erään hyvän ystävän luokse, jossa ruokailimme päivällisen ja illallisen ja palasimme hovioikeudentalolle kello 11 yöllä, kun siellä oli rauhallista.

Pyrin kertomaan minun ja perheeni kohtalosta niin hyvin kuin taidan, sekä niiden viiden lyhyen päivän, jotka Vaasassa vietin, tapahtumista, että sen jälkeen minulle kerrotuista kaupungin tapahtumista, eikä minulla ole aihetta epäillä niiden todenmukaisuutta.

Rosvojoukot hyökkäsivät kaikkien koteihin ampuen niissä kovilla panoksilla. Ainoastaan kolme taloutta jäivät ryöstämättä siitä syystä, että niissä oli Knipersin rykmentistä hankittuja vartijoita. Näissä taloissa asuivat varakkaat Commendant och Place Majoren, Concellier och Magazins Commissarie. Yksi kestikievari, kolme neuvosta ja kauppiasta selvisivät hekin uhkaavasta vaarasta kohtuullisin menetyksin.

He olivat varautuneet viisaasti uhkaavaan vaaraan siten, että olivat asettuneet aittoihinsa ( bod ) viina-, viinija olutpullojen sekä 12 seteli ____ kera ja kun rosvot saapuivat, tulivat he hyvin kestityiksimja heille annettiin rahaa. Näin he poistuivat suhteellisen tyytyväisinä.

Kaupungin apteekkari, vanha saksalainen ukko (Kanzaus), kärsi selvästi suurimmat menetykset varallisuuden saralla. Hänen apteekkinsa, joka sijaitsi torin laidalla, oli niitä ensimmäisiä, joissa nämä villi-ihmiset kävivät. Kaikki pullot ja putelit apteekin puolella ja viereisessä laboratoriossa lyötiin rikki ja ryöstelyä jatkettiin muissakin huoneissa, mutta pahin oli vielä edessä. Tämä suhteellisen varakas herra oli laittanut lippaaseen 8000 Rs (riikintalaria ) pankin seteleitä, tukaatteja ja hopeatalaareita (Tblancka ricksdahler ) sekä useita velkakirjoja, jalokiviä, kultaa ja hopeaa. Ryöstelyn alkaessa hän lähetti poikansa, joka oli proviisori, kellariin piilottamaan lippaan suurten viini-, etikka-, alkoholi ja öljyastioiden alle olettaen, ettei sitä sieltä löydettäisi, mutta miten kävikään? Tämä barbaarijoukko, joka ei käynyt muiden kellareissa, kävi hänen kellarissaan, hajoitti kaikki astiat ja vei hyvänä saaliina tämän rahalippaan.

Tämän tieto perustuu ukon omaan kertomukseen, jonka hän kyynelehtien antoi minulle erään rehellisen herran läsnäollessa kaksi päivää tapahtumien jälkeen toivoen, että voisin suoraan selostaa tai edelleen välittää kertomuksen kreivi Buxhoewdenille. Olen pyrkinyt toteuttamaan tämän toiveen.

Valitettavinta oli, että nämä roistot murhasivat useita ihmisiä tänä kirottuna päivänä. Luettelen tässä heistä ne, joista tiedän, mutta varmasti on useita muita, joiden kohtalosta en ole kuullut.

1. Hovioikeuden vahtimestari Abraham Willeen, jonka kohtalosta olen aiemmin kertonut, surmattiin lauantaina 25. kesäkuuta pajunetinpistimen pistolla vatsaan, jonka johdosta hän tiistaiaamuna 28. päivänä kuoli houreissaan.
2. Nuori kauppias (handelsman, kauppamies ) Roundell, jota ammuttiin ikkunan läpi. Murhaluoti osui häntä ohimoon ja aiheutti välittömän kuoleman.
3. Nuori kauppias (handlande) Hoffreen, joka estääkseen ovensa rikkomisen ja hajottamisen pajuneteilla, avasi oven ja sai heti pajunetin pistimestä piston rintaansa, johon hän muutamassa minuutissa menehtyi.
4. Vanha hatuntekijä Skog, joka laukauksista ja ryöstelystä pelästyneenä yritti ilmeisesti lähteä suojaan tullien ulkopuolella oleviin metsiin, löytyi toisena aamuna pikkukadun varrelta ammuttuna ja kokonaan riisuttuna.
5. Vanha, yli 76-vuotias mies, joka oli Vaasan hovioikeuden halonhakkaaja ja -kantaja ja joka asui pienessä kamarissa eräiden porvareiden (mindre borgare ) luona, löydettiin toisena aamuna kuolleena lattialle kaatuneena. Musketin luoti oli osunut häntä päähän. Tämä mies sai elantonsa myös tulitikkujen valmistamisesta. Hän oli hyvin kuuro luultavasti hän ei ollut kuullut kaupungista tulevaa meteliä, vaan jäänyt istumaan kadun äärellä olevan ikkunan ääreen.

 

7.12.1808 / Axel Christian Reuterholm

Selostus

Koskien niitä syitä, jotka johtivat siihen, että jätin Vaasan, sekä

päiväkirja matkastani.

Muutama päivä sitten minut ryöstettiin väkivaltaisesti ja pahoinpideltiin mitä vaikeimmin. Terveyteni, joka oli ollut helmikuusta lähtien huononemaan päin, heikkeni edelleen tapahtuman johdosta huomattavasti. Mikäli olisin edelleen altistanut itseni vastaavanlaisille tapahtumille, olisi se epäilemättä koitunut kuolemakseni. On tunnettua, että miltei koko rahvas väki ainakin Vaasaa ympäröivissä kylissä oli kapinamielellä, he olivat murhanneet useita venäläisupseereita ja sotilaita ja tunsivat yhtä suurta vihaa etenkin kaikkia niitä virkamiehiä kohtaan, jotka olivat antaneet keisarille uskollisuudenvalan.

He uhkasivat tulla Vaasaan laskemaan sydänveret ”Vaasan ryssiltä”, kuten tämä alhainen joukko nimitti niitä miehiä, jotka juuri valan antamalla tekivät heille suuren palveluksen. Virkamiehethän eivät olisi muutoin voineet jäädä virkoihinsa ja sen seurauksena olisi paikkakunta saanut sellaisia muukalaisia tuomareiksi ja johtomiehiksi, jotka eivät tunteneet lakeja ja asetuksia ja jotka sitä paitsi olivat tottuneet despoottiseen ja rajoittamattomaan valtaan.

Tämä raukkamainen rahvas ei tyytynyt vain uhkailuun, vaan oli kahdesti marssimassa kaupunkiin noin 300–400 miehen vahvuisena ja aseistautuneena kiväärein, viikattein ja kepein. Toisena kertana he olivat vain noin puolen peninkulman päässä kaupungista, kun alhaiset porvariston pahanilmanlinnut, kauppiaiden palvelijat ja muut kirjoittelijat, jotka tiheästi tietoa maaseudulle lähettäen, jatkuvasti rahvasta kiihottaen, lähettivät näille pikaisesti tiedon, että yritys ei tulisi onnistumaan, koska venäläistä varuskuntaa oli vahvistettu ja että se oli muutoinkin varuillaan. Tästä syystä talonpoikaisjoukko kääntyi takaisin ilman, että sai toimitettua tehtäväänsä.

Minulle, joka sekä virassani, että sen ulkopuolella, olin ollut monien hyväntekijä ja erityisesti hyödyksi niille, jotka olivat sen kiinteistön naapureita, jonka omistin Vaasan ulkopuolella (Iskmossa) ja olin auliisti auttanut, antanut rahalainaa ja avustanut lääkkeillä kaikkia niitä, jotka sitä pyysivät enemmän kuin 40 R___:11a vuosittain, oli kamalin kohtalo varattuna.

Jos olisin lähtenyt perheeni kanssa maaseudulle kahden viikon pituiselle pääsiäislomalle, olisivat nämä roistot rikkoneet ja purkaneet erään sillan, jonka yli kylään oli aina kuljettava, ja yksissä tuumin murhanneet koko perheen. Luojan kiitos, kunnon ihmiset kuitenkin varoittivat minua hyvissä ajoin ja päätin sen vuoksi jäädä kaupunkiin. En ole selostanut yllä mainittuja tekemiäni hyviä tekoja kerskuakseni niillä, vaan ainoastaan osoittaakseni tämän katalan rahvaan harhaluulot, kiittämättömyyden ja alhaisuuden.

Vedin tästä sen johtopäätöksen, että heti kun kaupunki ei enää olisi venäläisjoukkojen vartioinnissa, tämä rahvas väki ryntäisi heti Vaasaan murhaamaan ja ryöstämään ne, joita kohtaan se tunsi voimakasta, vaikkakin ansaitsematonta, vihaa.

Tämän syyn lisäksi minun pitäisi kiiruhtaa valittamaan kreivi Buxhoevdenille siitä, että olen onnettomana 25. kesäkuun päivänä tullut ryöstetyksi yli 3.000 Rrs (riikintalareita) arvosta ja tiedustelemaan häneltä, miten ja millä tavoin voisin saada keisarilta korvaukseni. Tämän päätöksen toimeenpaneminenhan kävisi mahdottomaksi, mikäli talonpojat tai ruotsalaisjoukot valtaisivat Vaasan kaupungin.

Näiden yllä mainittujen syiden vuoksi päätin lähteä venäläisvaruskunnan mukana, kun se saisi määräyksen jättää kaupungin. Yksin matkustaminen olisi ollut sama kuin itsemurha, koska metsät olivat täynnä talonpoikia ja muita irtolaisia, jotka ammuskelivat kaikkia ohimatkustavia, halusivat he sitä tai eivät.

Paikalla oleva venäläispäällystö oli aina ollut aika arvoituksellinen ja näin erityisesti tänä ajankohtana. Huhut vetäytymisestä ja tapahtumista Uudessakaarlepyyssä, sekä venäläisten pääjoukkojen vetäytyminen Lapualle antoivat kuitenkin aiheen olettaa, että Vaasa hylättäisiin pian. Tämän olettamus varmistui, kun siviilikuvernööri Emine 28. päivän iltapäivänä tuli jäähyväiskäynnille hän oli usein sanonut, että hän jäisi kaupunkiin ainakin kolmeksi viikoksi hankkiakseen joitakin juridisia ym. tietoja, joita hän ei ollut vielä ehtinyt saada.

Kysyin häneltä miksi hän niin äkisti halusi jättää meidät ja oliko joukkojen marssikäsky saapunut? Ensin mainittuun kysymykseen hän antoi epämääräisen vastauksen ja toisesta hän ei tiennyt mitään, mutta kehotti minua kirjeenvaihtoon tai henkilökohtaisesti puhuttelemaan herra Demidoffia.

Olen edellä unohtanut mainita, että äsken mainittu herra oli väkivalloin hakenut laitumelta minulle kuuluvat neljä hevosta, joista kolme olivat suuria mustia vaunuhevosia ja neljäs pieni ruskea ratsuhevonen, kaikki olivat sunnuntaista lähtien olleet valjastettuina kuorma vaunujen eteen. Olin lähettänyt useita viestejä pyytäen niiden palauttamista, mutta lähettini sai vastaukseksi vain tuhahduksia ja moitteita.

Mutta palatakseni kertomukseeni herra Eminen jäähyväiskäynnistä; häntä näytti liikuttavan ajatus siitä, että joutuisi jättämään meidät ja kun kerroin hänelle ideastani seurata perässä, mikäli olosuhteet niin vaatisivat, ei hän pitänyt ajatusta lainkaan huonona vaan ilmoitti, että hän oli matkalla päämajaan Lapualle ja pysähtyisi sinne muutamaksi päiväksi.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja valitin siitä, että hevoseni oli ryöstetty ja ilman niitä, lähteminen olisi mahdotonta hän pahoitteli kohtaloani ja kädenpuristuksella lupasi, että ellei muuta, niin ainakin pieni ratsuhevonen palautettaisiin seuraavana aamuna, näin tapahtuikin. Näin erosimme toisistamme.

29. päivänä olin kirjeenvaihdossa kenraali Knipersin kanssa sekä kutsuin (Place Majoren) won Stegemanin luokseni, joka oli niin ikään, kuten päällikkönsä, nauttinut kotini vieraanvaraisuudesta, mutta joka osoittautui yhtä kiittämättömäksi ja tunteettomaksi.

Sain näiltä molemmilta herroilta ympäripyöreitä lupauksia siitä, että minulle ilmoitettaisiin heti kun odotettu marssikäsky tulisi, mutta tätä lupausta ei muistettu panna täytäntöön. Nyt ryhdyn kuvailemaan matkaani.

30. kesäkuuta

Olin osittain sairauteni, osittain levottomien olojen vuoksi tavallista vähäunisempi.

Kello oli puoli kuusi aamulla, kun kuulin jonkun ratsastavan kovaa vauhtia ikkunani ulkopuolella ja herätin vaimoni puhutellakseni häntä tämän epätavallisuuden vuoksi. Hän nousi vuoteesta, avasi rullaverhon ja näki, että kyseessä oli eräs Knipersin jääkäri hevosineen. Tulimme molemmat levottomiksi ja huolestuneiksi, koska emme tienneet mistä oli kysymys. Niinpä vaimoni kiirehti pukeutumaan kysyäkseen eteisaulassa olevilta vartioilta mistä oli kysymys, mutta ennen kuin hän ehti tehdä sen, näki hän kuinka nämä vartijat kivääreineen poistuivattalosta juoksujalkaa.

Tästä kauhistuneina kirjoitin Knipersille välittömästi viestin kysyäkseni häneltä mistä nyt oli kysymys. Sain häneltä muutaman rivin vastauksen, jossa sanottiin, että varuskunta marssisi puolentoista tunnin päästä.

Tämän tiedon vuoksi meille tuli kova kiire pakata ja tämä johti siihen, että paljon sellaista, jota olisimme voineet ottaa mukaan, unohtui kiireessä. Sitä paitsi oli sula mahdottomuus saada kiesien taakse mahtumaan enempää kuin yksi suurehko nahkaisen kapsäkki ja yksi vielä suurempi nyytti, jossa oli tarvittavia liinavaatteita (linne) sekä käyttövaatteita.Tämä pakkaaminen vei meiltä niin kauan, että olimme hädin tuskin valmiita kello 7, jolloin liityimme ohi marssivaan jälkijoukkoon (arriere gardiet ), joka koostui Knipersin jääkäreistä.

Pikku karavaanimme koostui vaimostani ja minusta kahdenistuttavassa kiesi (chaise, chäs=kiesi ) lapset olivat asettuneet eteemme ja eräs pieni palvelustyttö taaksemme. Rahavaramme koostuivat kolmesta R___:sta ja ruokavaramme limpusta sekä juustonpalasta.

Mainitsen tästä ainoastaan osoittaakseni miten ihmeellisesti Herramme pitää meistä huolta ja kaitsee meitä. Jumalalle kiitos, vaikka olen menettänyt kaiken, ei meiltä tähän päivään mennessä ole kuitenkaan se kaikkein tarpeellisin puuttunut.

Viimeisenä asiana Vaasasta näin murhatun vahtimestarin ruumisarkun, pappi hautasi hänet hovioikeuden pihaan vajaat puoli tuntia ennen lähtöämme; epävarmuus, joka silloin vallitsi johti siihen, ettei kukaan uskaltanut lähteä viemään ruumista tavalliselle hautausmaalle, jota kutsuttiin Kappelinmäeksi (Capellback) ja joka sijaitsi neljännespeninkulman päässä kaupungista pohjoiseen.

Kukaan ei varmaan ole kurjemmissa tunnelmissa alkanut niin epävarmaa matkantekoa, hylkäämällä kaiken omaisuutensa, sekä irtaimen että kiinteän, mutta ylistetty olkoon Herran nimi, hän suojeli minua matkallani, emmekä ole koskaan jääneet paitsi hänen isällisestä huolenpidostaan.

Lähtömme tapahtui, kuten mainitsin, kello seitsemän aamulla eräänä kesän kuumimpana päivänä. Oli siksi ymmärrettävää, että marssi eteni aika hitaasti, joukkoja ja hevosia pysähdyttiin useasti lepuuttamaan sietämättömän kuumuuden vuoksi. Saavuimme noin kello puoli kaksi Vähäänkyröön ja lepäsimme vieressä olevan joen varrella yli kaksi tuntia.

Eräs Knipersin rykmenttiin kuuluva nuori saksalainen vänrikki nimeltään Skjänck teki meille seuraa Hänen miellyttävä ja kevyt seurustelunsa sai meidät hetkeksi unohtamaan ne synkät mietteet,joissa luonnollisesti olimme.

Vihdoin venäläiset lopettivat päiväleponsa ja marssi jatkui Ylistaron kylään, joka kuului Isoonkyröön. Oletin, että marssisimme edelleen Uuteenkaarlepyyhyn (NyCarleby ) tai suorempaa tietä Isonkyrön läpi Lapualle. Mutta tässä erehdyin.

Joukko ei pysähtynyt ennenkuin auringon laskiessa noin kello 11 yöllä. Silloin jälkijoukko (Arriere Gardiet ), jossa matkasimme, pysähtyi eräälle pellolle ison kylän viereen, jossa ei ollut yhtään ihmis ­tä tai muutakaan elollista oliota. Tästä seurasi, että kaikki aitat aukaistiin väkivalloin ja kaikki ruokavarat ja muut sieltä löytyneet tavarat ryöstettiin. Useita nuotioita sytytettiin, koska yö oli viileä ja sumuinen.

Vaimoni ja pienet poikamme lämmittelivät hetken nuotion äärellä mutta halusivat sitten levätä. Muutamat Knipersin jääkäreihin kuuluvat kunnon miehet hankkivat heti suuria olkilyhteitä, jotka levitettiin peltoniitylle. Viittani sai palvella pientä perhettäni sekä lakanana, että peittona.

Jokainen herkkä ihminen voi ymmärtää, että tunsin suurta lohduttomuutta, jopa toivottomuutta ollessani siinä yksin valveilla, mielestäni lähes villi-ihmisten ympäröimänä, olivathan he siinä määrin kielitaidottomia. Nämä kuvitelmat hävisivät, kun muutamat venäläisupseerit tulivat minua tapaamaan, kärjessä tykistökapteeni, joka oli kenraali Reijewskin sukulainen (Denis Davidoff ). Olin nähnyt hänet kahdesti maaherra Wahnbergin luona ja juuri sinä päivänä hän oli puhutellut minua ohiratsastaessaan kysyen miksi matkustin niin kehnolla kulkuvälineellä. Vastasin luonnollisesti, että koska Demidoff on ryöstänyt vaunuhevoseni.

Mutta palatakseni kertomukseeni.

Nämä upseerit tunsivat selvästi suurta myötätuntoa onnettoman tilanteeni johdosta ja tarjosivat apuaan luvaten heti välittää Demidoffille tiedon siitä, että matkus tamme jälkijoukon (Arriere Gardien) mukana. Eräs eversti (?) keisarin henkikasakoista (lif cosaque) nimeltään Jagudin, joka ei osannut muuta kieltä kuin venäjää, osoitti niin suurta sympatiaa, että uskon hänen olevan yksi maailman helläsydämisistä olennoista, sikäli kun vielä on elossa. Enemmän hänestä alla.

Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta saapui ym. miellyttävä kapteeni tuoden terveiset herra Demidoffilta sekä yhden kasakan (lif cosaque), joka palvelisi minua. Hän kertoi vielä, että Demidoff halusi antaa minulle rahaa, sekä paremman kulkuvälineen vaimolleni.

Tämä nuori jalo mies valitti, että oli joutunut neuvottelemaan niin kovan ja myötätuntoa vailla olevan miehen kanssa, hänen mielestään tarjousten olisi tullut olla runsaampia. Kiitin miestä hänen hyvyydestään, joka lämmitti hänen sydäntään.

Hetken kuluttua, kun he lähtivät matkoihinsa, marssi jatkui. Herätin onnettoman perheeni, joka oli ehtinyt levätä ehkä hieman yli tunnin ajan. Kello oli yli neljän aamulla ja aurinko paahtava, kuten täällä pohjoisessa kesähelteillä oli tavallista, kun saavuimme Ylistaron kirkonkylään.

Meille oli osoitettu kunnollinen yösija valoisassa talonpoikaistuvassa, josta muutamat sinne jo asettuneet upseerit saivat siirtyä. Kammottavinta oli, että olimme täysin Demidoffin rykmentin ympäröimänä ja olin tuntevinani tästä joukosta murhamiesten ja ryöstäjien kasvoja.

Nukkuessani eräs Demidoffin joukkoihin kuuluva eversti, joka osasi puhua ranskaa, kunnon mies nimeltä Käsmin, saapui luoksemme kellon ollessa noin 10. Hän luovutti vaimolleni 300 ruplaa pankin seteleinä (Banco _____ signationer ), kahdenistuttavan kiesin jousilla sekä jonkunlaisen hevosen, tarjosi päivällistä kenraalin keittiöstä ja kertoi, että tulisi kenraali Knipersin kanssa vierailulle.

Heräsin keskipäivällä ja vaikka ajatus vastaanottaa Demidoffilta mitään palveluksia tai avustuksia ei ollut mieluinen, katsoin kuitenkin tarpeen olevan suuren. Summa on palautettu herra Eminelle Turkuun. Sitä paitsi, epävarmana kohtalostani ja kun olin kokonaan, ilman suo­jelua, täydellisesti Demidoffin käsissä, katsoin parhaaksi olla kieltäytymättä tarjotusta avusta. Mieluiten, mikäli minulle on tarjottu rahallista korvausta kärsimyksistäni, olen aina ollut halukas sen hyvittämään.

Mutta on aika saattaa päiväkirjani ajan tasalle.

 1. Heinäkuuta

Nautitun päivällisen jälkeen, joka oli hopealla katettu siinä pikku tuvassa, jossa asuimme ja jonka aikana meitä palveli venäläinen aliupseeri, joka oli syntyjään Viipurin suomalaisia ja osasi jotenkuten saksan ja suomen kieltä ja joka jäisi Demidoffin puolelta palvelukseemme niin pitkäksi aikaa, kun olimme venäläisarmeijan vieraina sekä koko sen matkani ajaksi Hämeenlinnaan ja Turkuun, saimme tiedon, että Knipers jääkäreineen jättäisi joukon ja lähtisi Kristiinaan. Levottomina ja empien päätimme seurata häntä siinä uskossa, että saisimme Kristiinasta jonkin turvallisen saattueen Poriin ja edelleen Turkuun. Lähtöpäätös oli pian tehty ja sitä oltiin toimeenpanemassa, kun asuinhuoneista lähtiessämme tapasimme pihassa herra Demidoffin, joka kohteliaasti yritti saada meitä luopumaan päätöksestämme seurata Knipersin joukkoa lähinnä siitä syystä, että minun tulisi kiiruhtaa tapaamaan kenraali Heijevzskia ja hänen kauttaan tiedottaa kreivi Buxhoewdenille kohtalostani ja saapumisestani Turkuun.

Nämä sinänsä hyvin perustellut syyt eivät vaikuttaneet päätökseemme, sillä hetkellä, vaan kiiruhdimme tapaamaan Knipersiä, joka koko joukkonsa kanssa oli jo marssinut neljännespeninkulmaa takaisinpäin lauttapaikalle.

Tapasimme hänet juuri kun hän oli menossa lautalla yli ja ne järkevät syyt, joilla hän perusteli sitä, ettemme seuraisi hänen joukkonsa mukana, sai meidät vakuuttuneeksi siitä, että päätöksemme oli ollut harkitsematon. Täällä tapasin myös ylevän kasakkaeversti Jagudinin, joka kyynelsilmin vakuutti meille, ettei meidän pitäisi seurata Demidoffia, vaan jäädä Knipersin joukkoihin.

Vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, päätimme palata ja sanottuamme hyvästit Knipersille ja hänen päällystölleen, kiiruhdimme erään kasakan saattelemana takaisin Demidoffin rykmenttiin, joka yli tunti sittenoli jättänyt yösijansa ja lähtenyt Lapuaa kohti.

Saimme pian kiinni jälkijoukot (Arriere Gardiet) ja pian auringon laskettua kello 11 jälkeen pysähdyimme lepäämään kauneimmalle näkemälleni paikalle, nimittäin Lapuanjoen varrelle, jota pitkin matkasimme monta peninkulmaa kasakkamme ehdotuksesta niin kapealla tiellä, että hädin tuskin mahduimme sille, saadaksemme kiinni marssivan kolonnan kärkijoukot.

Siellä tapasimme Demidoffin, joka oli selvästi ilahtunut päätöksestämme ja hänen, sekä eversti Käsminin sekä usean muun upseerin seurassa nautimme illallisen Demidoffin kylmäkeittiöstä.

Tämän pysähdyksen aikana näin ensimmäisen talonpojan koko matkan aikana, hän tuli tietä pitkin kylästä, joka näkyi kauempana, kuljettaen mukanaan kahta suurta maitopyttyä. Tästä vieraanvaraisuudesta hänet palkittiin ruhtinaallisesti, kun useat venäläisupseerit lahjoittivat hänelle hopearuplia (blancka roublar) ja jopa seteleitäkin. Tästä avokätisyydestä rohkaistuneena hän hankki samanlaista virkistystä vielä muutamia kertoja hankkien joka kerralla huomattavan voiton.

Marssi jatkui tunnin mittaisen levon jälkeen ja loppui vihdoin kello 4 aamulla.