Barokin loistoa ja kauneutta

Petteri Pitko, cembalo ja musiikin johto

Petteri Pitko konsertoi cembalistina, urkurina ja kosketinsoittajana varhaisbarokista aina uusimpaan musiikin ulottuvan ohjelmiston parissa. Taiteellisen työnsä ohella hän toimii vanhan musiikin lehtorina NOVIA-ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa. Petteri Pitko on esiintynyt Akademie für Alte Musik Berlin -barokkiorkesterin, Ensemble Resonanzin, Zürichin kamariorkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin ja Lapin kamariorkesterin solistina sekä kamarimuusikkona lukuisilla musiikkijuhlilla Suomessa, eri puolilla Eurooppaa, Kanarian saarilla, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Orkesterimuusikkona ja continuosoittajana hän on työskennellyt Berliinin filharmonikkojen, Akademie für Alte Musik Berlinin, RIAS-kamarikuoron, Berliinin radiokuoron, WDR-radiokuoron, Stavangerin sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Tampere Filharmonian kanssa. Hän toimi Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) taiteellisena johtajana vuosina 2018-2022.

Wasa Consort; 
Elenä Hämäläinen & Eero Marttila, gamba
Pontus Grans, violone 

Wasa Consortin jäsenet Eero Marttila, Elena Hämäläinen ja Pontus Grans ovat opiskelleet barokkimusiikkia Novian ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa. Elena ja Pontus saivat nelivuotiset opinnot valmiiksi viime keväänä, Eerolla on viimeinen vuosi menossa. Elena aloitti opinnot barokkisellon kanssa, Pontus ja Eero barokkibassoilla. Kesken opintojen kaikki kolme innostuivat kuitenkin gambaperheen instrumenteista. Eero ja Elena aloittivat bassogamban soiton ja Pontus violonen. Wasa Consort perustettiin alkuvuodesta 2024, ja yhtye on esiintynyt ahkerasti ympäri Pohjanmaata.

Soitinesittely;

Viola da gamba ulottaa juurensa 1400-luvun lopulle. Tällöin espanjalainen, renessanssiajalla käytetty kielisoitin vihuela levisi Italiaan. Italialaiset kehittivät sen pohjalta oman soittimensa, polvella soitettavan (=da gamba) ”viulun”. Gamboja on erikokoisia ja mallisia. Suurimmista ja matalaäänisimmistä käytetään nimitystä violone. Toiseksi matalimmalta soivat bassogambat.
Italialaismuusikoiden mukana gamba levisi 1500-luvun alkupuolella Englantiin. Siellä gamba oli erityisen suosittu amatöörien keskuudessa, ja monesta aristokraattisesta tai varakkaammasta kodista löytyikin gambaperheen soittimia eri koossa. Otenauhojen ansiosta soitinta pidettiin helposti lähestyttävänä kenelle tahansa, sävelkorvasta riippumatta.

Myös monet Englannin hallitsijat olivat viehtyneitä gamba-musiikkiin. Hovisäveltäjät kirjoittivat musiikkia gambayhtyeille (viol consort) sekä pienille, sekalaisista soittimista koostuneille kokoonpanoille, joissa oli mukana yksi tai useampi gamba (broken consort). Thomas Lupo, Orlando Gibbons, Thomas Tomkins, Thomas Morley ja William Byrd kuuluivat kuningatar Elizabeth I:n hoviin. Myös Elizabeth I:n poikien koulutukseen kuului gambansoitto. Oman tiensä kulkija oli skotlantilainen Tobias Hume. Hän oli sekä ammattisotilas että loistava gambavirtuoosi.

Eri äänten tasavertaisuus on consort-musiikille tunnusomaista. Yleisölle esittäminen ei ollut suinkaan sävellysten pääasiallinen käyttötarkoitus, vaan mitä ilmeisimmin consort oli aikanaan suosittu illanviettotapa: kokoonnuttiin samaan huoneeseen ystävien ja perheen kesken soittamaan harmonista musiikkia, kenties takkatulen ja hyvän viinin äärelle. Parhaimmillaan soittotapahtuma muistuttaakin vuoropuhelua, jossa eri äänten itsenäiset melodiat ja rytmit kutoutuvat sujuvasti toisiinsa. Yleisin sävellysmuoto on fantasia. Siihen liittyy vahvasti vapauden tunne niin säveltäjän kuin esittäjän näkökulmasta, sekä teoksen jakaantuminen useisiin vastakkaisiin osiin.

Musiikin kultakausia eri puolilla Eurooppaa

Italialaiset Gabrielit olivat tiiviissä yhteydessä saksalaisiin ja alankomaalaisiin muusikoihin, samoin renessanssin ajan Englannin musiikkielämä – niin omintakeista kuin olikin – oli jatkuvassa vuorovaikutuksessa Manner-Euroopan kanssa. Kaija Saariaho sävelsi Jardin Secret II:n Pariisissa, saksalainen Georg Friedrich Händel asui Lontoossa ja otti vaikutteita Italiasta. Koko ikänsä saksalaisella kielialueella pysynyt Johann Sebastian Bach tunsi hänkin eurooppalaisen musiikin eri virtaukset tarkasti ja hyödynsi niitä omissa sävellyksissään. Musiikki on aina ollut rajaton riemu eikä ehkä liene sattumaa, että tämän konsertin aloitusnumero, Toccata Claudio Monteverdin oopperasta Orfeo, on valittu myös Euroopan yleisradioliiton euroradiokonserttien tunnukseksi.

Venetsialainen monikuoromusiikki koki huipentumansa renessanssiajan lopulla muun muassa Gabrielin suvun säveltäjien käsissä. Moniääninen ja useaan ryhmään jaettu esiintyjäjoukko on kuulostanut todella komealta eri parville sijoitettuna vaikkapa Venetsian Pyhän Markuksen katedraalissa, jossa Andrea Gabrieli (1532/3–1585) vastasi musiikista 1560-luvulta lähtien. Hänen sävellystuotannossaan polyfoninen eli moniääninen vokaalimusiikki hallitsee, mutta hän kirjoitti myös instrumentaalimusiikkia, kuten kahdeksanäänisen Ricerar per sonarin. Tällä kertaa se soi jousiversiona. Teoksen sävellysvuotta ei tiedetä, mutta se julkaistiin vasta pari vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen.

Julkaisija oli Andrean veljenpoika Giovanni Gabrieli (1554/7–1612), joka jo aikanaan tunnettiin vielä setäänsäkin paremmin niin säveltäjänä kuin sävellyksenopettajana. Giovannilta kuullaan ensin peräti 12-ääninen canzona – tosin polyfonian mestarit usein kilvoittelivat äänien määrässä eikä edes 50-ääninen teos ole mahdottomuus, jos esittäjiä vain on riittävästi. Kymmenääninen Canzona in echo käyttää nimensä mukaisesti hyväkseen kaikuefektiä.

Claudio Monteverdi (1567–1643) edustaa jo seuraavaa italialaista säveltäjäpolvea, jonka innovaatiot 1600-luvun alussa veivät musiikin tyylin renessanssin tuhlailevasta polyfoniasta kohti barokin homofonista, yhden melodialinjan ylivaltaa. Sen sijaan Englannissa polyfoninen kirjoitustapa hallitsi lähes 1600-luvun loppuun, jolloin Henry Purcellin (1659–1695) mukana koettiin polyfonisen concort-musiikin joutsenlaulu.
Viola da gamba oli ollut 1500-luvun Englannissa vielä lähinnä hovissa käytetty soitin, mutta 1600-luvun koittaessa gamba nousi suosioon myös kodeissa herrasmiesten soittimena. Thomas Lupo (1571–1627) oli Lontooseen muuttaneen italialaisen muusikon poika, joka palveli jo teini-iässä Elisabet I:n hovissa ja myöhemmin 1600-luvun jo koitettua nuorena kuolleen kruununprinssi Henrik Fredrikin sekä vuodesta 1617 mainiosti gambaa itsekin soittaneen prinssi Kaarlen (vuodesta 1625 kuningas Kaarle I) hovissa. Lupo oli merkittävässä roolissa englantilaisen gambaconcort-musiikin kehityksessä. Suurin osa hänen säilyneistä gambasävellyksistään on ajalta Kaarlen palveluksessa, ja etenkin kolmen gamban sävellyksissään hän saattoi ryhtyä hyvinkin kokeelliseksi.

Kapteeni Tobias Hume (1579–1645) teki monipuolisen uran muusikkona ja sotilaana palvellen englantilaisesta taustastaan huolimatta jopa Ruotsin ja Venäjän armeijoissa – ainakin omien sanojensa mukaan. Humesta tiedetään hyvin vähän mitään varmaa ja hänen elinvuotensakin ovat arvailujen varassa. 1600-luvun alkuvuosina hän kuitenkin julkaisi Englannissa kaksi kokoelmaa gambakappaleita ja ennusti soittimen tulevan suosion. Musick and Mirthe – The Lady Hatton’s Delight ja The Spirit of Gambo ovat molemmat gambaryhmälle sävellettyjen kappaleiden kokoelmasta vuodelta 1607.

John Dowlandin ohella William Byrd (1540–1623) on englantilaisen renessanssin merkittävin säveltäjänimi. Hän pysyi katolisessa uskossa ja pystyi siitä huolimatta säilyttämään asemansa arvostettuna hovimuusikkona, vaikka Englanti muuten kääntyi Elisabet I:n aikana lopullisesti protestanttiseksi. Byrd loi vuonna 1591 virginaalisävellyskokoelman My Ladye Nevells Booke, joka on oletettavasti omistettu pitkän uran parlamenttiedustajana tehneen Sir Henry Nevillen vaimolle Elizabeth Baconille, mutta ei tiedetä, oliko Elizabeth Byrdin oppilas vai mesenaatti. Virginaali oli Englannissa sekä yleisnimitys cembalosuvun soittimille että ylemmän luokan kotisoittimena varsin yleinen, suorakaiteen muotoinen cembalon pikkusisko. Fantasia oli Englannissa yleisnimitys hyvin vapaalle instrumentaalisävellystyypille. Byrd antoi useimmille kokoelmansa sävellyksille kuvailevan nimen, mutta musiikillisesti mielikuvituksellisimmat on nimetty yksinkertaisesti fantasioiksi.

Myös Orlando Gibbons (1583–1625) toimi Englannissa hovimuusikkona ja kohosi ennen varsin varhaista kuolemaansa Westminister Abbeyn urkuriksi. Gibbonsin tuotanto käsittää paljon vokaalimusiikkia, mutta hän sävelsi muillekin kokoonpanoille, kuten gambayhtyeelle – tosin ajan tapa oli soittaa myös laulettavaksi tarkoitettuja madrigaaleja erilaisilla instrumentaalikokoonpanoilla. Galliard on alun perin Italiassa syntynyt kolmijakoinen hovitanssi, joka oli 1600-luvun alun Englannissa hyvin suosittu. Taitavat säveltäjät, kuten Gibbons ja Byrd käyttivät sitä instrumentaalisävellyksissään usein hyvin vapaamuotoisesti.

Kaija Saariahon (1952–2023) vuonna 1986 säveltämä Jardin Secret II on jo cembalokirjallisuuden klassikko, mistä kertovat teoksen useat levytyksetkin. Teos syntyi Pariisissa, ja cembalisti-säveltäjä Jukka Tiensuu kantaesitti sen Savonlinnan Retretissä jo samana vuonna. Ääninauhalla voi kuulla tietokoneella muokattuna sekä cembaloa että Saariahon omaa ääntä ja hengitystä. Jardin Secret II onkin vuoropuhelu elävän esittäjän ja ääninauhan välillä, sillä sävelmateriaali on suurelta osin samaa. Saariahon fokuksessa on teoksessa ollut rytmi, mutta myös tietokoneella tehty äänisynteesi on tärkeässä osassa teosta ja kuuluu äänenvärin, harmonian ja hälyn monipuolisena käsittelynä.

1720-luvun alussa Johann Sebastian Bach (1685–1750) oli ollut Köthenin hovin palveluksessa vasta muutamia vuosia, mutta etsi jo uutta työtä. Bachin työnantaja, Anhald-Köthenin prinssi Leopold, oli kyllä innokas amatöörimuusikko ja arvosti Bachia suuresti, mutta pienen hovin rahat tuppasivat menemään orkesterin sijasta sotaväkeen. Asiaa ei auttanut prinssin uusi puoliso, prinsessa Friderica, joka ei piitannut musiikista. Bachin lapsetkin piti saada hyvään kouluun, joten säveltäjällä oli kova hinku suurempiin kaupunkeihin ja parempaan työpaikkaan.

Leopoldin alaisuudessa Bach oli tavannut Brandenburgin markiisin Christian Ludwigin ja tämä oli ilmeisesti ihastunut kuulemiinsa Bachin teoksiin. Niinpä Bach koosti vanhoista sävellyksistään uuden kuuden konserton sarjan, jonka omisti Christian Ludwigille toivoen sen ”miellyttävän markiisin tunnetusti tarkkaa ja herkkää makua” ja ehkä johtavan työtarjoukseenkin. Emme tiedä Christian Ludwigin vastausta Bachille, mutta ainakaan vihjaus ei tuottanut tulosta, sillä Bach joutui jatkamaan työnhakuaan vielä pari vuotta ennen kuin Leipzigin Tuomaskoulusta löytyi kanttorin virka.

On vaikea kuvitella Brandenburgilaisia konserttoja monipuolisempaa ja taidokkaampaa konserttokokoelmaa barokin ajalta. Kaikki kuusi konserttoa ovat erilaisia ja niiden solistikokoonpanot vaihtelevat suuresti. Konserttojen esikuvat voi kuitenkin löytää Italiasta, jossa etenkin Antonio Vivaldi oli tutkinut konserttomuodon mahdollisuuksia laajasti. D-duurissa kulkevassa konsertto nro 5:ssä solisti-instrumentteina toimivat huilu, viulu ja cembalo, ja hidas osa on näiden kolmen keskenään soittama trio ilman säestysryhmää. Avausosan keskellä on pitkä cembalosoolo. Finaalin fuuga keinuu tanssillisena giguena.

Georg Friedrich Händelin (1685–1759)Vesimusiikkia- ja Ilotulitusmusiikkia-teosten myötä palaamme Englantiin, mutta sata vuotta Byrdin, Humen ja Gibbonsin aikoja myöhemmin. Kosmopoliitti Händel (1685–1759) oli asettunut Lontooseen 1710-luvun alussa ja teki siellä vuosikymmeniä kestäneen, menestyksekkään uran. Valtaosa Händelin orkesterimusiikista on sävelletty oopperoihin, oratorioihin tai konsertoiksi, mutta poikkeuksen tekevät kaksi ulkoilmatapahtumiin tarkoitettua kokonaisuutta, jotka kuitenkin ovat hyvin eri vaiheista Händelin Lontoon-aikaa. Vesimusiikkia-teos kantaesitettiin kuningas Yrjö I:n Thamesin-risteilyillä vuonna 1717. Pääosin puhaltimista ja lyömäsoittimista koostuneen orkesterin muusikot soittivat laivalla, joka kulki kuninkaan laivan vanavedessä. Ilotulitusmusiikin Händel sen sijaan sävelsi Aachenin rauhansopimuksen juhlallisuuksiin Westminsterin Green Parkiin Lontoossa vuonna 1749, ja kuningaskin oli tällä välillä vaihtunut Yrjö II:ksi. Tänään tuskin päästään alkuperäisen esityksen suureellisuuteen, jossa muusikkoina oli kymmeniä puhaltajia, esitystä säesti yli sata tykkiä ja katsojia puistoon oli kerääntynyt ehkä jopa 12 000. Toisaalta ensiesityksen ilotulitteet sytyttivät paitsi kokonaisen paviljongin myös epäonnisia katsojia tuleen ja aiheuttivat pahoja vammoja ilotulituksia operoineille sotilaille, joten ehkä sellaistakaan emme toivo!

tekstit: Panu Sivonen