Pohjanmaalta Pariisiin

Minna Pensola, viulu

Viulisti Minna Pensola tunnetaan intensiivisenä esiintyjänä, heittäytyvänä solistina ja inspiroivana
orkesteriliiderinä. Innostavana ja innostuvana kanssamuusikkona ja opettajana hän on vakiovieras monilla kansainvälisillä kamarimusiikkifestivaaleilla. Aktiiviset ja läheiset suhteet suomalaisiin säveltäjiin ovat tuottaneet monia teoksia, joista seuraavina kantaesitysvuorossa ovat Seppo Kantosen ja Olli Mustosen kamarimusiikkiteokset (Kuhmon kamarimusiikki), uuden version kantaesitys Osmo-Tapio. Räihälän konsertosta kahdelle viululle (Antti Tikkanen & Lappeenrannan kaupunginorkesteri) sekä Nicola Campogranden konsertto jousikvartetille ja orkesterille (Meta4 & Orchestra Sinfonica di Milano).

Pensola on D. Šostakovitš – ja Joseph Haydn -kilpailut voittaneen jousikvartetti Meta4:n jäsen sekä on yksi Euroopan kamarimusiikkiakatemian (ECMA) opettajista ja taiteellisista johtajista. Yhdessä puolisonsa, viulisti Antti Tikkasen kanssa hän on myös Kuhmon Kamarimusiikin sekä perustamansa, helsinkiläisen PuKamaChamber-konserttisarjan taiteellinen johtaja.

Kaudet 2019–2024 Pensola toimi Joensuun kaupunginorkesterin taiteellisena partnerina ja Sysmän
Suvisoiton taiteellisena johtajana vuodet 2006‒2012. Rennon ja suositun Klasariklubin hän perusti Helsingin Punavuoreen vuonna 2008. Omat opintonsa Pensola aloitti Helsingin Konservatoriossa, jatkoi Sibelius- Akatemiassa ja sai ne viimein päätökseen Zürichin musiikkikorkeakoulussa sekä Euroopan kamarimusiikkiakatemiassa (ECMA). Tärkeitä oppaita matkan varrella ovat olleet Leonid Mordkovich, Kaija Saarikettu, Ralf Gothoni, Ana Chumachenko, Josef Rissin ja Hatto Beyrle. Minna Pensolan soitin on Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön omistama Carlo Bergonzi -viulu vuodelta 1732. Esiintymislavan ulkopuolella
pirteää tempoa ylläpitävät kaksi tytärtä ja kaksi kissaa.

Antti Tikkanen, viulu

Pohjois-Pohjanmaalta Oulaisista mutkien kautta Helsinkiin tiensä löytänyt Antti Tikkanen on avarakatseinen viulisti, joka esiintyy niin liiderinä, kamarimuusikkona, solistina kuin opettajanakin aina siellä missä tarvitaan. Kotioloissa katse ja ajatukset pysyvät avarina kahden tyttären ja kahden
kissan avustuksella.

Antti Tikkanen on kansainvälisesti kysytyn ja arvostetun jousikvartetti Meta4:n jäsen. Kvartetti esiintyy eurooppalaisissa musiikkikeskuksissa ja festivaaleilla omilla resitaaleillaan sekä myös orkestereiden solistina.

Menestyksekäs periodi Suomalaisen barokkiorkesterin taiteellisena johtajana 2014‒2017 toi Antti Tikkaselle mukanaan kutsuja muidenkin orkestereiden luo solistiksi, johtajaksi tai vierailevaksi konserttimestariksi; viime aikoina tutuiksi ovat tulleet mm. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, Jyväskylä Sinfonia, EUYO, Tallinnan Kamariorkesteri sekä Deutsche Kammerphilharmonie Bremen. Kausina 2022–2024 Antti oli Joensuun Kaupunginorkesterin taiteellinen partneri. Uusien konserttojen ja tilausteosten esittäminen kuuluu ja näkyy Tikkasen toiminnassa – kuluvalla kaudella kuullaan Marzi Nymanin Antille säveltämä viulukonsertto Joensuussa, uuden version kantaesitys Osmo-Tapio Räihälän konsertosta kahdelle viululle yhdessä Minna Pensolan kanssa Lappeenrannassa sekä Nicola Campogranden konsertto jousikvartetille ja orkesterille Milanossa.

Tikkanen on perustanut Helsingissä toimivan PuKamaChamber-konserttisarjan yhdessä puolisonsa, viulisti Minna Pensolan kanssa. Lokakuussa 2021 heidät valittiin yhdessä Kuhmon Kamarimusiiki uusiksi taiteellisiksi johtajiksi. Antti Tikkasella on käytössään Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivarius-viulu ”ex- Berglund” vuodelta 1699.

Tyylilajien risteyksissä

Mitä tapahtuu, kun taidemusiikki ja kansanmusiikki törmäävät? Tai joskus törmäävät, mutta usein myös käyvät käsi kädessä iloiseen tanssiin. Sitä paitsi, olisiko varmempaa kirjoittaa ”taidemusiikki” lainausmerkkeihin, sillä kuten nyt kuullaan, on näiden ero veteen piirretty. Vähintäänkin kansanmusiikki eri muodoissaan on loputon inspiraation lähde myös sellaisille säveltäjille, jotka kirjoittavat musiikkinsa paperille ja käyttävät instrumenttinaan konserttisaleista tuttua länsimaista sinfoniaorkesteria.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa unkarilainen György Ligeti (1923–2006), joka nousi (länsi)eurooppalaisen modernismin kärkinimiin mikropolyfonisilla teoksillaan 1960-luvun taitteessa. Ligeti on kotoisin Transilvaniasta, joka on kuulunut milloin Unkarille, milloin Romanialle. Transilvanian rikas kansanmusiikki oli Ligetin mielessä hänen kirjoittaessaan Romanialaista konserttoaan vuonna 1951. Unkarissa Béla Bartókin (1881–1945) perintö eli toisen maailmansodan jälkeen vahvana ja Bartókin tavoin Ligeti nuotinsi romanialaista kansanmusiikkia ja käytti sen ideoita omassa musiikissaan. Tiukan kommunistisen Unkarin viranomaiset pitivät Romanialaisen konserton sävelkieltä dissonansseineen liian villinä ja se joutui yhden harjoituksen jälkeen kiellettyjen teosten listalle. Niinpä teoksen kantaesitys oli vasta 1960-luvulla Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun Ligeti oli emigroitunut taiteellisesti sallivampaan länteen.

Yhdysvalloista tulee vuonna 1957 syntynyt Susan Kander, joka kouluttautui ensin muusikoksi, mutta aloitti vakavan säveltämisen vasta 1990-luvulla toimittuaan sitä ennen pääasiassa näytelmäkirjailijana. Kander on ehkä kirjailijataustastaan johtuen ennen kaikkea näyttämömusiikin säveltäjä ja hänen usein yhteiskunnallisiin aiheisiin pohjautuvia oopperoitaan on esitetty viime vuosina ympäri Yhdysvaltoja. Eight & Five Mostly viululle ja orkesterille pohjautuu bulgarialaiseen kansanmelodiaan ja sen nimi viittaa ainakin teoksen jatkuvasti vaihtuviin tahtilajeihin, joista kahdeksan- ja viisijakoiset hallitsevat. Kanderin mukaan melodia suorastaan kutsui hänet tanssiin.

Onko Ida Mobergin (1859–1947) Landtlig dans (Maalaistanssi) kaupunkilaisen käsitys maalaiselämästä vai aitoa asiaa? Ja onko sillä väliä, kun lopputulos on näinkin viehättävä? Helsingissä syntynyt, 1800-luvun lopulla Pietarissa ja Berliinissä musiikkia opiskellut Moberg teki vielä 1900-luvun alkuvuosina perusteelliset sävellysopinnot Dresdenissä. Helsinkiin palattuaan hän järjesti vuonna 1906 sävellyskonsertin, ja tuossa konsertissa kuultiin ensimmäistä kertaa Suomessa naisen säveltämä sinfonia. Samassa konsertissa oli muitakin Mobergin orkesterisävellyksiä ja näiden joukossa myös edellisenä vuonna valmistunut Landtlig dans, joka sai varsin innostuneen vastaanoton. Päätoiminen säveltäminen ei kuitenkaan ollut sata vuotta sitten naiselle vielä mahdollista, joten työuransa Moberg joutui tekemään musiikinopettajana. Aikansa valveutuneena pedagogina hän käytti opetuksessaan paljon antroposofisia menetelmiä.

Johann Sebastian Bach (1685–1750) muunsi minkä tahansa musiikin omakseen. Bach tunsi eurooppalaisen musiikin virtaukset hyvin, vaikkei saksankieliseltä alueelta ikinä poistunutkaan. Viulupartita nro 3 E-duuri on yhteensä kuuden sooloviululle sävelletyn sonaatin ja partitan kokoelmassa muodoltaan ranskalaisin. Se on Bachin lopulta lyhyeksi jääneeltä ajalta Köthenin hovissa, jossa hän pääsi säveltämään paljon instrumentaalimusiikkia. Gavotti on vanha ranskalainen hovitanssi, joka 1700-luvulla assosioitui lähinnä pastoraalisiin maalaiskuvauksiin.

Kesällä 1907 Toivo Kuula (1883–1918) oli juuri tehnyt läpimurtonsa Helsingin säveltäjäpiireissä. Mahtoivatko hänen ja Ida Mobergin tiet risteytyä, on hyvä kysymys. Kuulaa kiinnosti kotiseutunsa Etelä-Pohjanmaan kansanmusiikki ja kesän 1907 hän käytti kiertäen keräämässä polskia ja kansanlauluja pohjalaisissa pitäjissä. Kansanmuusikoilta kerätyt melodiat löysivät myöhemmin tiensä melkein suoraan muun muassa viululle ja pianolle sovitettuihin Eteläpohjalaisiin tansseihin op. 17 a. Jean Sibelius, joka hetken toimi Kuulan opettajanakin, arvosti Kuulan kansanlaulujen tajua ja kehotti tätä pysymään ”virsuissa, että olisitte kansanomainen”. Mutta Kuula oli vastoin Sibeliuksen toivetta nousemassa ”frakkeihin ja korkeisiin kauluksiin”, siis musiikissaan yleiseurooppalaiselle tasolle. Silti läpi Kuulan tuotannon voi kuulla vahvaa kansanmusiikin vaikutusta.

Entäpä Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) suhde turkkilaiseen musiikkiin? Useimmat pianistit tuntevat hänen Turkkilaisen marssinsa, ja näyttämömusiikin ystävät Ryöstö Seraljista -oopperan lyömäsoittimilla terästetyn kvasieksoottisen sävelkielen. Mozart eli orientalismin ensimmäisen muotikauden aikana 1700-luvun lopulla, jolloin mielenkiinto musiikissa kohdistui etenkin turkkilaisiin janitsaariorkesterihin – mikä tahansa itäisempi olisi ollut liian eksoottista, ja toki turkkilainenkin musiikki mukautettiin eurooppalaiseen makuun. Viulukonserttonsa nro 5 A-duuri finaalissa Mozart ottaa taas vaikutteita idästä. Muuten varsin leppoisan rondomuotoisen finaalin keskellä tunnelma yhtäkkiä muuttuu täysin ja kuullaan perkussiivinen ja myrskyisän kromaattinen välisoitto. Mozart nappasi tämän taitteen jo muutamaa vuotta aiemmin säveltämästään baletista Le gelosie del seraglio.

Siitä huolimatta, että Joseph Haydn (1732–1809) pysyi vuosikymmeniä perifeerisen Esterhazyn hovin palveluksessa Unkarissa, oli hänestä 1780-lukuun mennessä tullut kuuluisa säveltäjä koko Euroopassa, ja hänen uusien teostensa kustannussopimuksista kilpailtiin tärkeimmissä metropoleissa. Lontoon lisäksi Haydn oli erityisen suosittu Pariisissa, missä hänen sävellyksiään esitettiin jatkuvasti. Tyydyttääkseen sekä yleisön että muusikoiden Haydn-innostuksen tilasi pariisilaisorkesteri Le Concert de la Loge Olympiquen musiikillinen johtaja Le Chevalier de Saint-Georges Haydnilta kuuden sinfonian sarjan. De Saint-Georges, ”musta Mozart”, oli muuten kiinnostava hahmo tuon ajan pariisilaisessa kulttuurielämässä. Hän oli plantaasinomistajan ja orjan lapsi, syntyisin Guadeloupelta Karibian saarilta, ja paitsi säveltäjä, kapellimestari ja loistava viulisti, myös taiturimainen miekkailija.

Haydnin Pariisin-sinfoniat (nrot 82–87) kantaesitettiin nykykatsannossakin huomattavan suurella orkesterilla, johon kuului peräti neljäkymmentä viulistia ja kymmenen kontrabasistia. Sinfoniat saivat erinomaisen vastaanoton ja esitykset oli siirrettävä yleisönsuosion takia Tuileriesiin sveitsiläiskaartin suureen saliin. Sinfonia nro 86 D-duuri on hyvä esimerkki Haydnin sinfonioiden kehityksestä: sinfoniat alkoivat yhä useammin hitaalla johdannolla ja ensiosan temaattinen kehittely muuttui alati tiiviimmäksi. Hitaat osat ovat Pariisin-sinfonioissa silkkaa mielikuvituksen ja muodon leikkiä ja D-duurisinfoniassa Haydn antaa largo-osalle nimeksi Capriccio, eli oikku. Hiippailevan lähdön jälkeen etenkin viulumelodiat kieppuvat paikoin hyvinkin oikukkaasti. Menuetti on kasvanut varsin laajaksi ja sen trio-osa on Haydnin myöhäissinfonioiden tavoin vähintään yhtä paljon menuettia kontrastoiva kuin täydentävä. Finaali on energinen rondo, johon pääteeman kohotahtisuus antaa vielä rytmisen lisäsykäyksen.

Teksti: Panu Sivonen