Varjoista laulujen vanhain

Olli Mustonen, kapellimestari & piano

Olli Mustonen on ainutlaatuinen ilmiö nykyajan musiikkielämässä. Seuraten menneiden aikojen suurien taiteilijakollegojen, kuten Rahmaninovin, Busonin ja Enescun jalanjälkiä Mustonen toimii suvereenisti kolmessa roolissa sekä säveltäjänä että pianotaiteilijana ja kapellimestarina. Vuodesta 2023 lähtien Olli Mustonen on toiminut Lapin kamariorkesterin päävierailijana yhdistellen johtamiaan orkesterikonsertteja solistitehtäviin, kamarimusiikkiin ja soolokonsertteihin omaa sävellystuotantoa unohtamatta. Mustosen vaikuttava kansainvälinen ura on vienyt hänet esiintymisiin maailman merkittävimpien orkestereiden kanssa, kuten Berliinin, New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa sekä Chicago Symphonyn, Cleveland Orchestran, Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin, Mariinskin orkesterin, Orchestre de Paris’n, Zürichin Tonhalle-orkesterin ja Lontoon kaikkien sinfoniaorkestereiden kanssa.

Mustonen on hiljattain soittanut resitaaleja mm. Lockenhausin festivaalilla, Dresdenin festivaalilla, Berkeleyn Cal Performances-festivaalilla, Chicagon Symphony Centerissä, New Yorkin Carnegie Hallissa sekä Sydneyn oopperatalossa. Hän soitti äskettäin kaikki Prokofjevin sonaatit Lontoon Wigmore Hallissa, ja palaa sinne lähivuosina soittamaan kaikki Beethovenin 32 sonaattia kahdeksassa konsertissa. Mustonen on myös armoitettu kamarimuusikko. Esimerkiksi sellisti Steven Isserlisin kanssa hän on esiintynyt duona yli 30 vuoden ajan, ja he ovat myös paljon levyttäneet yhdessä.

Olli Mustosen sävellystyössä ovat keskeisellä sijalla – kolmen sinfonian lisäksi – suurimuotoiset kamarimusiikkiteokset ja konsertot. Viime vuosina Mustonen on ollut teemasäveltäjävieras mm. KMF Sylt-festivaalilla Saksassa, Klassiske Dage-festivaalilla Holstebrossa Tanskassa, Festival Konvergencie Bratislavassa Slovakiassa sekä residenssitaiteilija Zürichin Tonhalle-orkesterissa ja Camerata Zürichissä Sveitsissä. Tänä vuonna hänen huilukonserttonsa ”Sadunkertoja” kantaesitetään Concentus Moraviae -festivaalin avajaiskonsertissa Tšekissä, ja viulukonserttonsa ”Larin Paraske” itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa RSO:n kanssa. Kuluvana vuonna Mustonen on myös residenssisäveltäjä ja kuraattori UKARIA24-festivaalilla Australiassa.

Mustosen levytystuotanto on laaja ja sisältää useita palkittuja kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi Edison- ja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Shostakovitshin preludien levytyksen. Muista äänitteistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen kokonaislevytys Tapiola Sinfoniettan kanssa, Respighin Concerto in modo misolidio RSO:n ja Sakari Oramon kanssa, sekä soololevytyksiä mm. Bachin, Tshaikovskin, Sibeliuksen, Skrjabinin, Rahmaninovin, Prokofjevin ja Shostakovitshin teoksista. Radion sinfoniaorkesterin ja kapellimestari Hannu Linnun kanssa toteutettu Sergei Prokofjevin pianokonserttojen kokonaislevytys saa jatkokseen Béla Bartókin konserttojen levytykset. Mustonen toimi vuoteen 2023 saakka Turun filharmonisen orkesterin taiteellisena johtajana ja levytti orkesterin kanssa toisen ja kolmannen sinfoniansa. Vastikään ilmestynyt albumi on ollut arvostelumenestys.

Olli Mustonen sai vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali.

Johann Sebastian Bach: Klaveerikonsertto d-molli BWV 1052

Johann Sebastian Bach vaihtoi työpaikkaa Köthenin pikkuhovista Leipzigin Tuomaskirkon kanttoriksi 1720-luvun alussa ja keskittyi seuraavat vuodet säveltämään musiikkia kirkolliseen käyttöön – uusi kantaatti syntyikin lähes jokaiseen kirkkopyhään usean vuoden ajan. Mutta jo saman vuosikymmenen lopussa Bachista tuli myös kaupungin collegium musicumin johtaja, minkä ansiosta instrumentaaliteoksia alkoi taas syntyä runsaasti. Collegium oli leipzigilaisten ammattimuusikoiden ja taitavien amatöörien muodostama orkesteri, joka konsertoi viikoittain kaupungin kahviloissa eri kokoonpanoilla. Bachin musikaalisesta lapsikatraasta Wilhelm Friedemann ja Carl Philipp Emanuel olivat jo siinä iässä, että heistä tuli collegiumin luottomuusikoita. Konserttien ohjelmistoista ei nykyään tiedetä kovin paljoa, mutta isä-Bach ei millään muotoa vierastanut esittää myös muiden aikalaissäveltäjien musiikkia. Leipzigissa vierailleet muusikot tutustuivat collegiumin kautta usein myös Bachin perheeseen.

Bachit saivat vuonna 1733 käyttöönsä uuden, erinomaisen cembalon, mikä johti uuden sävellystyypin, kosketinsoitin- eli klaveerikonserton syntyyn. Tätä ennen konserttoja oli toki sävelletty vaikka mille soittimille, mutta tiettävästi kukaan ei ollut keksinyt käyttää varsin vaimeaäänistä cembaloa konserton sooloäänenä. Johann Sebastian Bachilta tiedetään valmistuneen toistakymmentä cembalokonserttoa, osa näistä useammalle kuin yhdelle cembalolle. Jo Bachin elinaikana konserttoja soitettiin myös uudella soitinkeksinnöllä fortepianolla, ja nykyään niitä kuulee usein soitettavan modernilla flyygelillä siinä missä alkuperäissoittimella cembalolla.

Klaveerikonserton d-molli ensimmäinen tunnettu käsikirjoitus on vuodelta 1734 ja se oli ilmeisesti tarkoitettu nuoren Carl Philipp Emanuelin soitettavaksi. Konsertto pohjautuu isä-Bachin aiempiin teoksiin ja sen kolmen osan musiikillinen materiaali löytyy hänen 1720-luvulla säveltämistään kirkkokantaateista. On Bachille aivan tyypillistä, että hengellinen ja maallinen musiikki sekoittuvat. Ainakin toistaiseksi on kuitenkin jäänyt epäselväksi, onko teoksen pohjalla jokin vielä vanhempi, sittemmin kadonnut konsertto, jonka materiaalia Bach olisi ensin käyttänyt kantaateissaan ja sitten vielä kerran klaveerikonsertossaan. Pitkään Bach-tutkijat pitivät todennäköisimpänä alkuperäisteoksena viulukonserttoa, mutta nyttemmin pidetään yhtä mahdollisena, että tämä teos on alun perin ollut urkukonsertto.

Aulis Sallinen: Varjoista laulujen vanhain

Keväällä 90 vuotta täyttänyt Aulis Sallinen on kuulunut kotimaamme eturivin säveltäjiin viimeistään siitä lähtien, kun hänen ja libretisti Paavo Haavikon ooppera Ratsumies kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 1975. Sallisen sävellystuotanto ulottuu kuitenkin kauas nuoruusvuosiin ja edelleen 90-vuotiaana hän kirjoittaa aktiivisesti musiikkia. Sallinen itse on sanonut, että säveltäminen on hänelle emootiota, jota kontrolloi looginen ajattelu. Tämä myös kuuluu hänen sävellyksissään, joissa kristallinkirkas rakenne yhdistyy usein vuolaaseen emotionaalisuuteen.

Teospari Varjoista laulujen vanhain perustuu nimensä mukaisesti Sallisen vanhoihin teoksiin, joista varhaisin on pianokappale hänen koulupoikavuosiltaan. Muuten alkuperäismateriaali on lauluja joko aivan 1960-luvun lopulta tai 1970-luvulta. Näistä yksi on Sallisen koiransa muistolle säveltämä mainiosti nimetty Simppeli Simme ja Hamppari Hammea. Sallisella on läpi uransa ollut ilmiselvä melodian lahja, muuten hänen lukuisia oopperoitaan tuskin olisi esitetty ympäri maailmaa. Melodia on etualalla myös tämän viiteen eri taitteeseen jakautuvan uutuusteoksen kahdessa versiossa. Sallinen sävelsi teoksen ensin huilun, klarinetin, pianon, viulun ja sellon muodostamalle kvintetille, ja orkestroi sitten teoksen tahti tahdilta sinfoniakokoonpanolle. Kvintettiversion moottorina toimii piano, jonka osuus on orkesteriversiossa siroteltu eri soittimille. Kun versiot soitetaan peräkkäin, on helppo kuulla Sallisen valoja ja varjoja hyödyntävä orkestrointitaito – toinen keneltä tahansa menestyksekkäältä oopperasäveltäjältä vaadittava kyky.

Teos on Vaasan, Jyväskylän, Kuopion ja Joensuun kaupunginorkesterien yhteistilaus ja sen kantaesitys oli Kuopiossa helmikuussa 2025.

tekstit: Panu Sivonen

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 4 B-duuri

Beethovenin parittomalla järjestysnumerolla varustetut sinfoniat muodostavat niin dynaamisen, eteenpäin pyrkivän ja lajiperinnettä määrätietoisesti uudistavan teosjoukon, että parillisten jääminen niiden varjoon ei ole ihme. Karkeistaen voisikin sanoa, että siinä missä parittomissa Beethoven kurkotti tulevaisuuteen, parillisissa – kuutosta eli ns. Pastoraalisinfoniaa lukuun ottamatta – hän katsahti taaksepäin.

Edellä esitetystä huolimatta ei voi sanoa parillisten sinfonioiden olevan parittomia heikompia. Etenkin neljättä ja kahdeksatta tarkasteltaessa voi tuskin olla viehättymättä niiden klassisesta tasapainoisuudesta ja siroudesta. Robert Schumann kuvasikin tutussa lausumassaan kolmannen eli Eroican ja viidennen eli Kohtalosinfonian väliin sijoittuvaa nelosta osuvasti siroksi kreikkalaiseksi neidoksi kahden pohjoisen jättiläisen välissä.

Neljännen sinfonian syntyvaiheet sijoittuvat runsaasti hikeä ja sydänverta vaatineen Fidelio-oopperan ensi-esitysten jälkimaininkeihin. Ooppera oli erinäisistä syistä otettu useaan otteeseen vastaan erittäin penseästi, suorastaan murskaavasti. Beethoven vetäytyi nuolemaan haavojaan ja keräämään työtarmoa Unkarin maaseudulle, missä uudet ideat alkoivat itää.

Alusta pitäen hän tuntui tietävän tarkoin, millainen teos oli syntymässä. ”Kaikki on valoa, puhtautta, selvyyttä. Tällä hetkellä olen kuin se sadun poika, joka poimi tieltä kiviä, muttei koskaan huomannut tien varrella kasvavaa kaunista kukkaa”, hän sanoi. Päinvastoin kuin käytännöllisesti katsoen kaikki muut Beethovenin merkittävimmät teokset, nelonen sai alusta alkaen osakseen varauksettoman suopean vastaanoton.

Neljännen sinfonian rakenteen jäntevyys juontuu ennen kaikkea sen harmonisesta selkärangasta. Teos perustuu harvinaisen tiiviille ja tarkoin valikoidulle sointurakenteelle, joka ulottuu läpi koko sinfonian. Muita yhtenäisyyttä luovia tekijöitä ovat teemojen rytmiset samankaltaisuudet ja ristiinkytkennät. Tässäkin näkyy Beethovenin sävellysmenetelmän voima: jokainen pieninkin musiikillinen kantasolu voi kehittyä tavattoman monin tavoin ja eri suuntiin, mutta silti kantaa mukanaan ydinajatusta ja luoda sävellykseen koherenssia.

teksti: Matti Lehtonen