Ohita valikko

Tietoa koronaviruksesta

Merenkurkun Saaristo kuuluu UNESCON maailmanperintökohteisiin.
Pojke med hörlurar

Tervetuloa Merenkurkun saariston maailmanperintökohteen äänioppaaseen!

Ääniopas kertoo viidestä paikasta Merenkurkun saariston maailmanperintöalueella tai läheisyydellä.
Nämä ääniopastuksen jaksot toimivat vain testiversioina. Laajempi ääniopas valmistuu keväällä 2022.
Voit auttaa meitä kehittämään ääniopastusta vastaamalla kyselyyn sivun alaosasta.

Voit kuunnella yhden ääniopastusjakson tai kaikki, mutta suosittelemme että aloitat jaksolta nimeltä Maailmanperintöportti – Raippaluodon silta.
Voit kuunnella missä ja milloin tahansa: omalla sohvallasi, linja-autossa tai autossa matkalla Merenkurkun saaristoon tai paikan päällä.
Kuulokkeet antavat paremman elämyksen, erityisesti jos istut bussissa tai olet luonnossa.
Ääniopastus löytyy myös tekstiversiona.

Ääniopastus on tuotettu Merenkurkun maailmanperintö ry:n ”Ihminen ja maankohoaminen”-projektissa.
Tutkimustyö ja käsikirjoitus: Liselott Nyström Forsén
Suomenkieliset äänet: Tiina Hautala ja Vesa Heinonen
Ruotsinkieliset äänet: Jan Holm ja Liselott Nyström Forsén
Englanninkieliset äänet: Jennifer Connolly Åbacka ja Lee Passmore
Suomenkieliset käännökset: Vesa Heinonen
Äänten editointi ja tuotanto: Stebaudio
Musiikkia: Epidemic sound

Logobild

Maailmanperintöportti

01 RAIPPALUOTO, MAAILMANPERINTÖPORTTI

Olipa kerran maisema, jossa oli vain jäätä ja vettä. Valtavat jäämassat ulottuivat vuosituhansia taivaanrantaan asti. Täällä ei kuitenkaan ollut ketään niitä näkemässä. Viime jääkauden aikana kaikki elämä oli kaukana etelässä ja idässä valtavan mannerjään reunan takana. Jään ollessa laajimmillaan 20.000 vuotta sitten se ulottui Norjan pohjoisrannikolta lännessä Irlantiin, etelässä Berliiniin ja idässä Moskovasta Ural-vuorille. Jäätikkö oli autio. Jäänreunan takana Keski-Euroopan tundralla ja Siperiassa vaelsivat mammutit ja sapelihammastiikerit. Täällä missä nyt seisot oli mannerjäätikkö noin 3 kilometriä paksu. Jos
seisot sillalla, niin Raippaluodon ja mantereen väli on juuri kolme kilometriä.

Jäämassa oli niin uskomattoman valtava, että se painoi maata lähes kilometrin alaspäin! Jos tuo mannerjää sijaitsisi nyt tässä missä seisomme, se olisi ulottunut kilometrin alaspäin ja lisäksi kaksi kilometriä ylöspäin kohti pilviä. (Tavalliset pilvet ovat yleensä noin kahden kilometrin korkeudella.) Jää näytti varmasti samanlaiselta kuin se on nykyään Grönlannissa tai Etelämantereella. Jäätikkö on tuulten piiskaama ja autio sekä hohtavan valkoinen lumisateen jäljiltä, mutta tavallisesti se on turkoosin kirjava ja aika likaisen värinen kaikesta kivimateriaalista, jota se on kuljettanut mukanaan. Mannerjää ei itse asiassa koskaan ollut
liikkumaton, vaan se kasvoi jatkuvasti keskuksesta ulospäin. Se liikkui kuin jättiläismäinen höylä maaperän yli. Valtavat voimat hioivat kallioita ja raastoivat mukaan suuria kivenlohkareita. Jäätikön alla virtasi sekoitus sulavettä, savea, hiekkaa ja suuria kiviä. Tuo kivimateriaali muodosti kukkuloita ja laaksoja, saaria ja luotoja.

Kun viime jääkautta oli kestänyt satatuhatta vuotta, sää alkoi lämmetä. Jää alkoi sulaa nopeammin reunoilta kuin se ehti kasvaa keskellä. Noin 10.500 vuotta sitten oli jään reuna ehtinyt tänne ja nyt se suli nopeasti. Reuna perääntyi useita satoja metrejä vuodessa! Jään paine väheni ja silloin maaperä alkoi nousta kohti alkuperäistä tasoaan. Kohoaminen oli nopeaa eli noin kymmenen senttiä vuodessa. Se aiheutti merenpohjassa maanjäristyksiä. Edelleen vain noin kolmasosa nykyisestä Suomesta oli merenpinnan yläpuolella. Kaikki näkemäsi maa oli silloin 250 metriä merenpinnan alapuolella. Silti maankuori ei ole vielä
samalla tasolla kuin se oli jääkauden alussa. Maankohoaminen jatkuu vielä, vaikkakin huomattavasti hitaammin. Nykyisin maa nousee 9 millimetriä vuodessa eli 90 senttiä sadassa vuodessa. Tutkijat arvelevat Merenkurkun saariston nousevan ehkä vielä noin sata metriä. Mutta ei ole varmaa ehtiikö se tapahtua ennen seuraavan jääkauden alkamista.

Maankohoaminen on yksi keskeinen peruste sille että Unesco valitsi Merenkurkun saariston maailmanperinnöksi. Yhdessä Ruotsin Korkean rannikon kanssa tämä on paras paikka maailmassa kokea ja ymmärtää juuri tämä vaihe maapallon historiasta. Toinen peruste on se, että täällä voi nähdä enemmän kuin missään muualla mannerjään jättämiä erilaisia muodostelmia. Joskus nämä jäljet ovat niin tiheässä, että ne ovat lähes sikin sokin jopa toistensa päällä. Maa ei ole vielä valmis vaan meri jatkaa tämän maiseman viimeistelemistä suoraan silmiesi edessä.

Tämän audio-opastuksen osassa tulemme kertomaan sinulle Maapallon historian mielenkiintoisesta jaksosta. Tulemme kertomaan vastasyntyneistä ikimetsistä, monia satoja kilometrejä kulkeneista kivistä ja salaperäisistä pienistä soista, jotka olivat muinoin suuria merenlahtia. Kekseliäistä, kärsivällisistä ja karaistuneista ihmisistä, jotka ovat asuttaneet näillä alueilla siitä lähtien, kun maa nousi pieninä myrskyjen piiskaamina kareina suunnilleen ajanlaskumme alussa. Ja alueella elävästä kansasta, jossa mikään ei tulee pysymään sellaisena kuin se on ollut, näin syntyy monia tarinoita ja kertomuksia erikoisista asioista.
1880-luvulla näki Raippaluodon nimismies merihirviön täällä Merenkurkussa. Tarkalleen juuri täällä Bergskäretin takana! Se oli suuri käärmeen kaltainen olio, joka oli lähes 20 metriä pitkä ja jolla oli pää kuin hevosella. Kauhistuttava hirviö oli kuparinruskea väriltään. Sillä oli suuri pää, joka kimalteli auringossa, ja sen kyljissä oli siivenkaltaiset evät. Aivan kuten merihirviöillä vanhoissa kartoissa tai merirosvotarinoissa! Nimismies ei uskonut silmiään, hän luuli tulleensa hulluksi. Järki sanoi, että sen on täytynyt olla delfiiniparvi, tai ryhävalas, joka oli harhautunut Tanskan salmissa ja eksynyt Itämereen. Sellaista oli tapahtunut, vaikkakin se oli erittäin harvinaista. Nimismies piti pitkään asian vain omana tietonaan.
Mutta kun yhä useampi saaristolainen alkoi kertoa hänelle samanlaisista havainnoista, nimismies päätti raportoida asiasta Vaasan läänin venäläiselle kuvernöörille. Antoipa nimismies tuolle oudolle otukselle jopa nimen: Confusarius Maris Baltici eli Itämeren merihirviö.

Tervetuloa Merenkurkun saariston maailmanperintöalueen audio-opastukselle, toivottavasti
hämmästytte yhtä paljon kuin me.

Vallan, Vallgrund

Gammalt dokument

02 NORRA VALLGRUND, VALLAN

Täällä Vallgrundissa alkoi ihmisten historia tällä kauniilla, jatkuvasti muuttuvalla alueella. Täällä nousi merestä myös ensimmäinen pieni pala tulevaa maailmanperintöaluetta 2250 vuotta sitten aaltojen piiskaamana luotona. Mutta kesti aina 1200-luvulle saakka ennen kuin luoto oli noussut niin paljon merestä, että joku halusi asua täällä. Ensimmäiset uudisrakentajat tulivat luultavasti Selkämeren yli Ruotsista. Aluksi he asettuivat mantereelle, mutta jonkin ajan kuluttua he muuttivat ulkosaariston kalaisiin ja suojaisiin lahtiin. Viimeistään 1400-luvun alussa täällä on sijainnut jo kylä vakituisine asukkaineen.
Pohjanmaan vanhin säilynyt dokumentti on kauppakirja, joka on päivätty vuonna 1407 Wallegrundomin kylässä. Siinä lukee muinaisruotsiksi, että Larens Hemminginpoika myy Nårnäs-nimisen talonsa Josse Laxille kahdellakymmenellä markalla. Nårnäsin talo oli luultavasti osa Norrgårdin tilaa, joka on nykyään keskellä Norra Vallgrundin kylää – puolitoista kilometriä rannasta.

Josse Lax oli hyvin tyytyväinen kauppaan. Täällä olisi hyvä elää. Tilalla olivat yksinkertaiset harmaat hirsirakennukset, joita ympäröivät ruisvainiot ja humalatarha. Talo sijaitsi niemellä suuren, matalan lahden itärannalla. Lahtea ihmiset kutsuivat Vikeniksi. Se oli hyvä paikka, koska täällä saaristossa itärannat ovat usein vähäkivisiä. Niiltä eivät länsituulet ole huuhtoneet soraa ja hiekkaa pois kivien välistä. Lisäksi lahti kiehui kaloista keväisin. Kyläläiset olivat kertoneet, että tänne oli tullut mantereen kylistä Juncksundista, Gerabystä ja Sollffuosta jo monen sadan vuoden ajan ihmisiä kalastamaan kesällä ja metsästämään hylkeitä syksyllä.

Myös suomenkielisiä purjehti aina Laihialta asti. Heillähän oli maata täällä saaristossa. Aiemmin he olivat käyttäneet puuttomia pieniä luotoja kalastusvälineittensä kuivaamiseen kivivalleilla olevilla telineillä. Luultavasti niistä kylä oli saanut nimensä. Grund oli luoto ja valli sanoista tuli Vallgrundin nimi alueelle.
Nyt luodot olivat jo suuria saaria tai ne olivat kasvaneet yhteen toistensa kanssa. Saari ulottui Viken lahden yli, jota kyläläiset kutsuivat juuri Holmeniksi eli suomeksi saareksi. Olisikohan siellä ollut oravia? Josse tarvitsi oravan- ja hylkeennahkoja verojen maksuun Krytzeborgin linnan voudille. Nykyään paikkaa kutsutaan Korsholman linnaksi. Se oli vain kukkula, jossa yksinkertaisten hirsitupien ympärillä oli puinen aitaus. Siellä oli nyt rauhallista, kun Pohjanlahdella saksalaiset vitaaliveljet merirosvot olivat antautuneet kuningas Erikille ja kuningatar Margaretalle.

No, mitähän jos Josse soutaisi Vikenin yli Holmenille oravajahtiin. Juuri maailmanperintöalueen paikannimien avulla voi ymmärtää, miltä juuri niiden paikkojen on täytynyt näyttää, kun ihmiset alkujaan ryhtyivät käyttämään niitä. Maankohoaminen on aiheuttanut sen, että voit löytää metsän keskeltä kaukana rannasta paikannimen, joka loppuu saari-sanaan tai puron, jonka nimi tarkoittaa salmea. Karttaa katsoessa olo on kuin tutkimusmatkaajalla! Vadelmamäkea tarkoittava Hallonback oli aikoinaan se aivan
ensimmäinen luoto, joka täällä nousi merestä. Nyt se on yli 20 metriä meren yläpuolella ja on osa yli 150 neliökilometrin suuruista saarta. Saari puolestaan on yksi 5600 saaresta Merenkurkun maailmanperintöalueen saaristossa. Joka vuosi maa nimittäin kasvaa täällä noin neliökilometrin. Tämä johtuu saariston valtavasta tasaisuudesta. Matalan rannan kohdalla rantaviiva voi siirtyä kymmeniä metrejä ulospäin vain vuosikymmenessä, vaikka maa on noussut vain kymmenisen senttiä sinä aikana. Näin koko Pohjanmaa ja koko Suomi kasvaa tosiasiassa jatkuvasti! Yksi parhaista tarinankertojista kautta aikojen, Sakari Topelius, on kertonut Suomen saavan kokonaisen uuden ruhtinaskunnan joka sadas vuosi. Ja hän jos
kuka tietää nämä asiat: olihan hän itseasiassa myös maantiedon professori 1800 -luvun lopulla. Ja hänen mieliaiheensa oli: jääkauden jälkeinen maankohoaminen!

Se, että juuri täällä on niin tasaista, johtuu monen sadan miljoonan vuoden historiasta ja siitä, että moni jääkausi on hionut maaperää. Juuri tasaisuus aiheutti sen, että mannerjää viimeisen jääkauden aikana muovaili kaiken kivimateriaalin maankuoren yläpuolella mataliksi kumpareiksi ja selänteiksi. Muodostaan ja syntytavastaan riippuen niitä kutsutaan drumliineiksi, flutingeiksi, Rogen- eli ribbed-moreeneiksi ja De Geer -moreeneiksi. Maailmanperinnön Ruotsin puoleisella Korkealla Rannikolla ovat kalliot sitä vastoin korkeita ja lahdet syviä. Siellä ovat jää, maankohoaminen ja meri yhdessä muovanneet esimerkiksi
luolia ja kalottivuoria. Merestä nousevassa maaperässä kasvillisuus ja eläimistö muuttuvat ja muuttavat rantalinjan mukana. Koko luonto voidaan kuvata liukuhihnaksi, jossa kasvit jatkuvasti etenevät ja
vaihtavat kasvupaikkaa kauemmas rannasta sitä mukaa kuin merenpohja kuivuu. Vähitellen vanhasta lahtien ja selkien merenpohjasta tulee oikein hyvää viljelysmaata. Luultavasti tätä vanhaa lahtea käytetään lähinnä heinän viljelyyn. Sen näkee kaikista vanhoista harmaista ladoista tässä hienosti säilyneessä kulttuurimaisemassa – yhdessä Merenkurkun monista helmistä.

Svedjehamn

Båthus vid strand

03 BJÖRKÖ, SVEDJEHAMN

Väitetään, että arktisten alueiden inuiiteilla on lumelle 100 eri sanaa. Täällä Merenkurkussa on saaristolaisilla sitä vastoin ainakin 88 sanaa eri tyyppisille jäille. On ehkä vaikeaa ymmärtää, kuinka suurta roolia jää on näytellyt näillä seuduilla, jos vierailee Svedjehamnissa lämpimänä kesäpäivänä. Mutta tosiasia on, että jää on muotoillut täällä koko maaperän.

Aivan viime jääkauden loppuvaiheessa muotoutuivat nämä kaikki pitkät, kapeat ja matalat saaret, jotka näet sataman ulkopuolella. Niitä kutsutaan De Geer-moreeneiksi 1800-luvun maankohoamistutkimuksen uranuurtajan, ruotsalaisen geologin Gerhard De Geerin mukaan. Ne näkyvät vielä paremmin ylhäältä Saltkaret-näkötornista. Kun mannerjää suli täällä, niin tämä alue oli syvällä meren alla. Jättiläismäisen mannerjään pohjan alla virtasi kuravelli, joka koostui sulavedestä ja kivimateriaalista. Mutta jäätikön reunalla jään paine loppui ja virtaus pysähtyi. Silloin kivimateriaali kerääntyi pitkiksi soiroiksi jään reunan eteen. Kun jää sitten suli ja siitä lohkesi suuria paloja jäävuoriksi, jäätikön reuna vetäytyi. Silloin alkoi seuraava pitkulainen rivistö muodostua kivimateriaalista. Tämä tapahtui monta kertaa vuodessa,
mutta joka talvi muodostui yksi suurempi moreenimuodostelma.

Juuri täällä Svedjehamnissa voit maankohoamisen ansiosta nähdä, kuinka De Geer-moreenit nousevat merestä ja kuinka aallot huuhtovat niistä pois hienompaa ainesta, kuten hiekkaa ja soraa. Näin näet omin silmin alueen jatkuvan muutostilan. Suoraan edessäsi on jatkuvasti käynnissä kiehtova näytelmä maapallon historiasta. Osa tästä satamasta on rakennettu De Geer-moreenien keskelle: väliosa on täytetty maalla ja ulkoreunat on rakennettu kivistä ja muusta merenpohjasta kaivetusta materiaalista. Sitä on ollut saatavilla, kun satamaa on pitänyt aika ajoin syventää. Kylän satama siirrettiin tänne 1900-luvun alussa, kun vanha
satama Bodbackissa oli tullut aivan liian matalaksi. Myös Svedjehamn alkaa jo olla liian matala kalastusveneille – niinpä uusi Vikarskatin satama on rakennettu tästä noin 5 kilometrin päähän.

Voitte uskoa, että täällä on ollut aikoinaan melkoista vilskettä ja vilinää! Lähes kaikilla kylän taloilla oli venevajansa ja ranta-aittansa, ja täältä kulki matkustaja-alus Vaasaan. Tänne tulivat kalastajat veneet täynnä kalaa. Niemen kärjessä olevassa Salterietin suolaamossa kalasaalis purettiin. Vuosittain saatiin tuhansia tynnyreitä silakkaa. Kalat joko perattiin ja suolattiin tai sitten ne pantiin jäihin myytäväksi tuoreina kaupungin torilla tai Vaasan kalarannassa. Näin jäillä oli taas tärkeä tehtävä! Mutta mistä niitä jäitä sitten saatiin aikana ennen pakastimia? Kyllä vain, talvella ovat kaikki edessäsi näkyvät vedet jäässä kuin yhtenä suurena valkoisena peittona. Hyvänä jäätalvena on merijää puoli metriä paksu. Niinpä
aikoinaan mentiin yksinkertaisesti vain tuohon meren jäälle ja sahattiin siitä paloja. Jäälohkareet vedettiin sitten reellä jääkellariin. Kellarissa jää peitettiin sahanpurulla ja oljilla, jotka eristivät jään niin, ettei se sulanut. Ja jos oli onnea, riittivät jäät koko vuoden seuraavaan talveen saakka. Lämpimänä kesäpäivänä voi tuntua melkein epätodelliselta ajatella, että koko tämä ympäröivä meri voi olla paksun jään peittämä. Se saattoi olla niinkin vahva, että jopa painavat kuorma-autot pystyivät ajamaan sen päällä.

Nuori vartija vapisi niin että hampaat kalisivat jäätävässä tuulessa, kun hän seisoi vartiovuorossa ja kuunteli moottorin ääntä. Ruotsalaiset kuljettajat ajoivat ilman valoja kuten oli käsketty. Mutta yö ei ollut sysipimeä, sillä valkoinen lakeus kylpi kuun valossa. Luoja suokoon etteivät venäläiset lentokoneet löydä kuorma-autoja tuolla ulkona Merenkurkun jäillä. Venäläisillähän oli valtavan paljon lentokoneita, panssarivaunuja ja konekiväärejä. Ja ennenkaikkea heillä oli sotilaita. Pieni Suomi oli toivottomassa asemassa nyt talvella 1940. Tarvittiin epätoivoisesti sotamateriaalia, jota ajettiin salaa sadan kahdenkymmenen kilometrin
matkan Uumajasta Holmsundin kautta Björköseen ja edelleen Vaasaan. Mutta tie oli vaarallinen pitkille kuorma-autojen rivistöille – useimpina öinä ajoi kuusikymmentä, seitsemänkymmentä kuorma-autoa harvassa jonossa hänen vartioasemansa ohi. Niissä oli lastattuna noin 100 tonnia aseita, ammuksia, panssarintorjuntatykkejä ja kaasumaskeja. Tiettyinä öinä oli ollut sellaisia myrskyjä, että kuljettajat eivät erottaneet ajoreittiä ja oli vaikea päästä lumikinosten läpi. Mutta pahinta oli kuitenkin se, että jäihin ei voinut aina luottaa. Vartija oli kuullut, että aura-auto oli eräänä yönä ajanut jäiden läpi Holmön länsipuolella ja kuljettaja oli mennyt auton kanssa syvyyteen. Ja tässä eräänä yönä murtui suuri jäälohkare ja viisi kuorma-autoa vajosi. Oli puhdas ihme, että kaikki kuljettajat selvisivät. Vartija hytisi –
enemmän kuin kylmästä – polki jalkoja vähän paikallaan pitääkseen itsensä lämpimänä ja oli iloinen vanhanaikaisista hylkeennahkakengistä, jotka hän oli saanut lainata eräältä björköläiseltä. Odotas, eikö tuo ollut moottorin ääntä..?

Viime vuosina ovat talvet tulleet Merenkurkun saaristossa yhä leudoimmiksi ja harva uskaltaa enää autoilla jäällä. Jos ilmastonmuutos jatkuu edelleen, niin luultavasti tulevaisuudessa ei meri enää jäädy kunnolla. Pahimpien ennusteiden mukaan merijäät voivat vähetä jopa 85 prosentilla. Se on vain arvio. Mutta varmaa sen sijaan on, että merenpinta jatkaa nousemista, kuten se on tehnyt viimeiset vuosikymmenet. Se tulee myös vähentämään maankohoamisen vaikutusta. Jos meret nousisivat yhtä paljon tai enemmän
kuin maa, niin silloin ei uusia De Geer -moreeneja paljastuisi enää merestä. Joten parasta
käyttää tilaisuus hyväksi nyt ja katsella tätä jääkauden jälkien ulkoilmanäytöstä, kun se on
vielä mahdollista.

Sandskatan

Stenlabyrint

04 VÄSTERÖ, SANDSKATAN

Syvällä metsässä täällä Maksamaan saaristossa piilottelee ihmeellisiä kiviröykkiöitä. Niitä eivät ole arkeologit tutkineet – eikä edes voi varmuudella sanoa ovatko ne ihmisten tekemiä vai viimeisen jääkauden luomuksia. Mutta tiettyjen teorioiden mukaan täällä on voinut olla viikinkien satamia. Alueen syvissä lahdissa alukset saivat suojaa myrskyiltä. Tuhat vuotta sitten nämä kalliot olivat vain pienehkö saariryhmä avomeren äärellä vähän ennen maailmanperintöaluetta. Arkeologit uskovat rautakauden aikaisten ihmisten purjehtineen täällä ostamassa turkiksia sisämaan asukkailta ja ehkä ottamassa paikallisväestöä orjiksi.
Raippaluodosta ja Vallgrundista on nimittäin löydetty viikinkiaikaisia irtolöydöksiä. Mutta jos viikingit tulivat täällä maihin ja hautasivat kuolleen sukulaisensa täällä kiviröykkiöön, niin siinä tapauksessa sen tietävät vain vanhat jumalat. Ainakin väitetään viikinkien tuoneen mukanaan välimerenmaista antiikin aikaisen tavan rakentaa kivisiä labyrinttejä luodoille ja pirunpelloille. Sellaisia kivilabyrinttejä on useita
maailmanperintöalueella. Mutta muun muassa maankohoamisen avulla on todettu, että maailmanperintöalueen labyrintit on rakennettu 1300-luvun puolivälin ja 1900-luvun alun välillä. Niitä ei ole voitu rakentaa aiemmin, koska ne olivat silloin vielä veden alla.

Kaukaisella kalastusluodolla, Stora Kolaningenilla, pidettäisiin ensi sunnuntaina kalliotanssit.
Sinne olisi kyllä melkoinen purjehdusmatka, mutta Annan sulhanen haluaisikovasti, että lähtisivät katsomaan saaren neidontanssia. Sillä nimellä jatulintarhoja täällä kutsuttiin. Sulho oli kuullut, että jos tyttö asettuisi kivilabyrintin keskelle ja poika löytäisi tien hänen luokseen ja kantaisi hänet takaisin astumatta kertaakaan harhaan, olisi se merkkinä siitä, että pari olisi toisilleen tarkoitettu. Anna oli kuullut isän ja muiden kalastajien hymähtävän ja mumisevan jotain siitä että jatulintarhat eivät todellakaan olleet mitään nuorison lemmenleikkipaikkoja. Ei, ne olivat maagisia! Jos tiesi lausua juuri oikeat sanat, saattoi loitsia itselleen kalaonnea ja hyviä tuulia. Annaa jatulintarhat pelottivat. Hän muisti yhä, miten oli lapsena oli kuunnellut kylän vanhojen naisten juttuja, kun he istuivat ja paikkasivat verkkoja takan ääressä talvi-
iltoina. Hekin olivat kuiskuttelleet jatulintarhoista yhtä jos toista. Kivilabyrintit kuulemma sulkivat sisälleen asiattomia henkiä! Sellaisia, jotka olivat hukkuneet merellä. Eiväthän sellaiset sielut saaneet rauhaa, joita ei ollut voitu haudata siunattuun maahan. Kaikkihan sen tiesivät. Mutta koska useimmat kivilabyrintit rakennettiin ristin muotoon, jäivät levottomat henget sen sisään. Anna ei missään nimessä uskaltaisi asettua jatulintarhan keskelle, jos siellä saattoi olla kummituksia! Sisämaan suomenkieliset, jotka tulivat Maksamaan saaristoon kesäisin, kutsuivat labyrinttejä jatulintarhoiksi. Eikö se tarkoittanut jättiläisten laitumia? Ei kiitos! Anna pysyisi visusti kotona sunnuntaina – ja sulhanen saisi uskoa mitä halusi heidän tulevasta onnesta.

Siellä täällä saaristossa usein kätkettynä sammalien ja oksien alle löytyy maastossa jälkiä aiemmista ihmisistä, joiden oli ollut tultava tänne kun saaret nousivat yksi kerrallaan merestä. Voi nähdä missä heillä on ollut veneensä ja voi kuvitella mihin hylkeenmetsästäjät ja kalastajat rakensivat tilapäiset leirinsä, pohjalta kivistä ja purjekangas tai kuusenhavut kattona. Luultavasti nämä ihmiset tulivat sisämaan kylistä. Sillä vielä nykyään kylät, jotka ovat täältä kolmekymmentä – neljäkymmentä kilometriä täältä sisämaahan, omistavat maata täällä Maksamaan saaristossa. Vielä 1950-luvulle he kuljettivat lampaansa tänne
kesälaitumelle ja kaatoivat täällä metsistä puutavaraa. Se, että ensimmäiset Maksamaan saariston käyttäjät olivat suomenkielisiä, juoruavat sitäpaitsi paikannimet. Ne saaret, joilla on nimi loppuvat -lot -sanaan ja ne ovat luultavasti saaneet nimensä suomenkielen luoto – sanasta, joka tarkoittaa pientä saarta. Loppuosa -mo tulee maa -sanasta ja -sor tulee saari – sanasta, joka tarkoittaa isompaa saarta. Nimet kertovat siis oman historiansa maankohoamisesta. Kun esimerkiksi Pirklot ja Ulot saivat nimensä, niin niiden on pitänyt vain
pieniä saaria. Nykyään ne ovat suuria saaria, jotka ovat kasvaneet melkein yhteen naapurisaarien kanssa. Kun ruotsinkieliset uudisasukkaat ja torpparit muuttivat näille saarille aloittaakseen kalastajina ja pienviljelijöinä, niin he elivät rinnakkain suomenkielisten vuodenaikaiskäyttäjien kanssa. Siten yksinkertaisesti ruotsalaistuivat suomenkieliset paikannimet.

Poiketen monista muista saariryhmistä Merenkurkun saaristossa, niin täällä pidettiin parempana valita asuinpaikka saarilta ja niemiltä, sen sijaan että olisi asuttu yhdessä tiheässä kylässä. Ja niin soudettiin toisten luokse sen sijaan tai taivallettiin jäitä pitkin. Vielä tänä päivänäkin suurin osa Maksamaan saariston asutuksesta on rehevien rantojen ja vanhojen salmien äärellä. Siksi voi näyttää hieman autiolta teiden varsilla. Tiet rakennettiin nimittäin tänne hyvin myöhään – ja pitkä silta Öjskatassa rakennettiin vasta vuonna 2000. Anna ei enää tunnistaisi nykyisiä paikkoja. Mutta ne mystiset jatulintarhat ovat vielä
paikallaan.

Molpe Strömmen

Segelbåtar

05 MOLPE STRÖMMEN

”Aivan kuin olisi jollain vieraalla planeetalla!” Siltä tuntui kansainvälisen luonnonsuojeluliiton lähettiläältä, kun hän katseli Bergö Gaddarnan maisemaa. Lähettiläs oli tullut paikan päälle arvioimaan, voisiko Merenkurkun saaristo saada yhdessä Ruotsin Korkearannikon kanssa arvostetun maailmanperintöstatuksen. Täällä Molpe Strömmenillä maisema näyttää kyllä varsin kotoisalta, kutsuvalta ja ystävälliseltä pienine punaisine ranta-aittoineen, uimarantoineen ja tanssipaviljonkeineen. Mutta ulompana maailmanperintöalueen maisema muuttaa luonnettaan. Siellä merestä nousee valtava määrä suuria kivenlohkareita kuin hampaita merihirviön kidasta. Jotkut kivet ovat suuria kuin talot. Osa on kulmikkaita ja karkeita kuin sinne tänne paiskattuja, mannerjää kun levitti ne ylt ympäriinsä jääkauden
lopulla, kun jää alkoi sulaa.

Merikapteenit ja veneilijät ovat kunnioittaneet näitä vaarallisia vesiä jo vuosisatojen ajan. Liian usein ne ovat koituneet heidän kohtalokseen. Molpen ja Bergön ulkopuolella on merenpohja täynnä laivoja ja veneitä. Kiviä ja merenalaisia karikoita on täällä pilvin pimein. Kovat syysmyrskyt, piiskaavat lumi- ja vesisateet, alueen magneettiset häiriöt sekä kapean Merenkurkun voimakkaat merivirrat ovat ajaneet alukset sivuun kurssiltaan. Ja mikä pahinta: merikartat vanhenevat lähes silmissä, kun maankohoaminen nostaa koko ajan uusia kiviä ja karikkoja pintaan. Mutta ne, jotka tuntevat merkitsemättömät väylät ja osaavat kivettömät kulkureitit, voivat käyttää hyväkseen saariston piilopaikkoja ja salaisia väyliä. Sellaisia taitureita olivat salakuljettajat, jotka liikkuivat täällä ahkerasti erityisesti 1900-luvun ensimmäisellä
puoliskolla.

Kaikkea salakuljetettiin: kahvia ja sokeria, kumia ja tinaa. Ja ihmisiä. Ennen kuin Suomi itsenäistyi vuonna 1917, Merenkurkun yli salakuljetettiin aktivisteja, paenneita vankeja, pakolaisia, emigrantteja ja vakoilijoita. Ulkosaaristossa matka toisen rannikon puolelle on lyhimmillään vain 22 kilometriä. Täältä oli tarpeen tullen helppo päästä Ruotsin puolelle turvaan, mutta täällä oli myös runsaasti salaisia lahtia ja kapeita salmia, joissa saattoi piileskellä viranomaisten partioita.

Juuri niin pirtun salakuljettajat tekivätkin, kun kieltolaki astui voimaan vuosien 1919 ja 1931 välillä. Tuolloin alkoholin nauttiminen ja myyminen oli Suomessa laitonta samaan tapaan kuin vaikkapa Yhdysvalloissa noina aikoina. Mies souti niin hiljaa kuin hän osasi syksyn pimeydessä – ääni kantautuu pitkälle tyynessä vedenpinnassa. He olivat nähneet tullimiesten veneen Finnhamnenissa. Hän ja kaksi toveria teeskentelivät olevansa tuulastamassa haukia, mutta itse asiassa he olivat matkalla Halsöhön,
johon he olivat kätkeneet ruovikkoon moottoriveneensä. Ulkona kansainvälisillä vesillä odotti virolainen pirtualus tuhansilla ja tuhansilla pirtukanistereilla. Ne olivat kymmenen litran peltiastioita, joissa oli yhdeksänkymmentäkuusiprosenttista spriitä, mutta myös konjakkia ja viskiä. Miehet ostaisivat varaston ja sitten piilottaisivat sen joksikin aikaa eräälle karikolle. Sinne he olivat kaivaneet pienen kellarin viime jääkauden mannerjään muodostamaan kivikasaan, jonka maankohoaminen oli nostanut merestä. Kyllä, hän oli lukenut juuri siitä Wasa-Posten -lehdestä ja nauranut sille. Ajatella, että heidän oli kiitettävä maankohoamista tuhansista hyvistä kätköpaikoista! Siitä, mikä useimmiten oli vain vaivaksi. Mutta kuinka
tullarit nyt voisivat tietää mihin sadoista saarista tai tälle pitkälle rannikolle salakuljettajat olivat kätkeneet kanisterinsa? Ja vaikka viranomaiset löytäisivät jonkin kätkön, olisi vaikeata sitoa rikos johonkin tiettyyn henkilöön. Tämä johtui siitä, että suurin osa maasta, jonka maankohoaminen oli nostanut viimeisinä vuosisatoina kuuluu kylille, ei yksityisille henkilöille.

Mutta kuitenkin se oli vaarallista kissa ja hiiri leikkiä, jota he leikkivät viranomaisten kanssa. Miehet olivat kuulleet veneen takaa-ajoista täällä Merenkurkussa, mikä oli loppunut laukauksiin ja vieläpä ampumiskuolemiin. Pitkä vankeusrangaistus odotti niitä, jotka jäivät kiinni salakuljetuksesta. Mutta jos omisti nopeampia moottoriveneitä, useampia autoja ja parempia aseita kuin mitä tullareilla oli – ja suuren määrän oveluutta ja onnea – niin saattoi tulla rikkaaksi! Ja se oli sitä millaisiksi haluttiin tulla. Kukapa tietää, kenties täällä jossain on sata vuotta vanhoja väkijuomakätköjä, yhä kivien alle piilotettuina?

Nykyisin saaristossa on kyllä pääosin rauhallista ja hiljaista. Sen sijaan kesämökit ovat levinneet saarten rannoille kuin helminauha. Koko maailmanperintöalueella on yli tuhat vapaa-ajan asuntoa, perinteisistä kalastusmökeistä luksushuviloihin. Yksistään Bredskärin saarella sillan toisella puolen on noin 230 kesämökkiä – ja 160 saunarakennusta! Saunaperinne onkin Suomen ensimmäinen kohde Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla, ja sillä on hyvin vanhat juuret. Useimmissa kotitalouksissa on toki sauna, mutta suomalaiset arvostavat erityisesti rantasaunojaan. Ne ovat tärkeä osa mielikuvaa, johon
yhdistyvät terveys, mielenrauha ja hyvinvointi, kesäloma ja pitkät valoisat kesäyöt. Jotkut arkailevat uida, jos vesi tuntuu liian kylmältä. Toiset taas pulahtelevat mielellään jopa talvella jäähän hakatuissa avannoissa ja lämmittelevät sitten saunassa. Uskaltaisitko sinä kastautua avannossa?