Barokin loistoa ja kauneutta II

Claudio Monteverdi (1567-1643):
Toccata (oopperasta L’Orfeo, 1607)

Giovanni Gabrieli (1554/7–1612):

Canzon Noni Toni (CH 183)

Canzon in echo (CH 180)

—

Thomas Lupo (1571-1627):
Fantasia kolmelle viola da gamballe

Tobias Hume (1579-1645):
Musick and Mirthe “The Lady Hatton’s Delight” gambayhtyeelle

Anonymous:
Fantasia kolmelle gamballe

Orlando Gibbons (1583-1625):
Galliard kolmelle gamballe

Tobias Hume:
“The spirit of gambo” kolmelle gamballe

—

Johann Sebastian Bach (1685-1750):
Cembalokonsertto D-duuri, BWV 1054

Georg Friedrich Händel (1685-1759):
Osia sarjoista Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia

Petteri Pitko, cembalo ja musiikin johto

Petteri Pitko konsertoi cembalistina, urkurina ja kosketinsoittajana varhaisbarokista aina uusimpaan musiikin ulottuvan ohjelmiston parissa. Taiteellisen työnsä ohella hän toimii vanhan musiikin lehtorina NOVIA-ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa. Petteri Pitko on esiintynyt Akademie für Alte Musik Berlin -barokkiorkesterin, Ensemble Resonanzin, Zürichin kamariorkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin ja Lapin kamariorkesterin solistina sekä kamarimuusikkona lukuisilla musiikkijuhlilla Suomessa, eri puolilla Eurooppaa, Kanarian saarilla, Yhdysvalloissa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Orkesterimuusikkona ja continuosoittajana hän on työskennellyt Berliinin filharmonikkojen, Akademie für Alte Musik Berlinin, RIAS-kamarikuoron, Berliinin radiokuoron, WDR-radiokuoron, Stavangerin sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Tampere Filharmonian kanssa. Hän toimi Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO) taiteellisena johtajana vuosina 2018-2022.

Wasa Consort; 
Elenä Hämäläinen & Eero Marttila, gamba
Pontus Grans, violone 

Wasa Consortin jäsenet Eero Marttila, Elena Hämäläinen ja Pontus Grans ovat opiskelleet barokkimusiikkia Novian ammattikorkeakoulussa Pietarsaaressa. Elena ja Pontus saivat nelivuotiset opinnot valmiiksi viime keväänä, Eerolla on viimeinen vuosi menossa. Elena aloitti opinnot barokkisellon kanssa, Pontus ja Eero barokkibassoilla. Kesken opintojen kaikki kolme innostuivat kuitenkin gambaperheen instrumenteista. Eero ja Elena aloittivat bassogamban soiton ja Pontus violonen. Wasa Consort perustettiin alkuvuodesta 2024, ja yhtye on esiintynyt ahkerasti ympäri Pohjanmaata.

Soitinesittely;

Viola da gamba ulottaa juurensa 1400-luvun lopulle. Tällöin espanjalainen, renessanssiajalla käytetty kielisoitin vihuela levisi Italiaan. Italialaiset kehittivät sen pohjalta oman soittimensa, polvella soitettavan (=da gamba) ”viulun”. Gamboja on erikokoisia ja mallisia. Suurimmista ja matalaäänisimmistä käytetään nimitystä violone. Toiseksi matalimmalta soivat bassogambat.
Italialaismuusikoiden mukana gamba levisi 1500-luvun alkupuolella Englantiin. Siellä gamba oli erityisen suosittu amatöörien keskuudessa, ja monesta aristokraattisesta tai varakkaammasta kodista löytyikin gambaperheen soittimia eri koossa. Otenauhojen ansiosta soitinta pidettiin helposti lähestyttävänä kenelle tahansa, sävelkorvasta riippumatta.

Myös monet Englannin hallitsijat olivat viehtyneitä gamba-musiikkiin. Hovisäveltäjät kirjoittivat musiikkia gambayhtyeille (viol consort) sekä pienille, sekalaisista soittimista koostuneille kokoonpanoille, joissa oli mukana yksi tai useampi gamba (broken consort). Thomas Lupo, Orlando Gibbons, Thomas Tomkins, Thomas Morley ja William Byrd kuuluivat kuningatar Elizabeth I:n hoviin. Myös Elizabeth I:n poikien koulutukseen kuului gambansoitto. Oman tiensä kulkija oli skotlantilainen Tobias Hume. Hän oli sekä ammattisotilas että loistava gambavirtuoosi.

Eri äänten tasavertaisuus on consort-musiikille tunnusomaista. Yleisölle esittäminen ei ollut suinkaan sävellysten pääasiallinen käyttötarkoitus, vaan mitä ilmeisimmin consort oli aikanaan suosittu illanviettotapa: kokoonnuttiin samaan huoneeseen ystävien ja perheen kesken soittamaan harmonista musiikkia, kenties takkatulen ja hyvän viinin äärelle. Parhaimmillaan soittotapahtuma muistuttaakin vuoropuhelua, jossa eri äänten itsenäiset melodiat ja rytmit kutoutuvat sujuvasti toisiinsa. Yleisin sävellysmuoto on fantasia. Siihen liittyy vahvasti vapauden tunne niin säveltäjän kuin esittäjän näkökulmasta, sekä teoksen jakaantuminen useisiin vastakkaisiin osiin.

Musiikin kultakausia eri puolilla Eurooppaa

Italialainen Giovanni Gabrieli oli tiiviissä yhteydessä saksalaisiin ja alankomaalaisiin muusikoihin, samoin renessanssin ajan Englannin musiikkielämä – niin omintakeista kuin olikin – oli jatkuvassa vuorovaikutuksessa Manner-Euroopan kanssa. Saksalainen Georg Friedrich Händel asui Lontoossa ja otti vaikutteita Italiasta. Koko ikänsä saksalaisella kielialueella pysynyt Johann Sebastian Bach tunsi hänkin eurooppalaisen musiikin eri virtaukset tarkasti ja hyödynsi niitä omissa sävellyksissään. Musiikki on aina ollut rajaton riemu eikä ehkä liene sattumaa, että tämän konsertin aloitusnumero, Toccata Claudio Monteverdin (1567–1643) oopperasta Orfeo, on valittu myös Euroopan yleisradioliiton euroradiokonserttien tunnukseksi. Ofreota pidetään yhtenä ensimmäisistä ellei peräti aivan ensimmäisenä oopperana ja ainakin se oli tämän uuden taidemuodon tyylipuhtain edustaja 1600-luvun alussa.

Ennen tätä venetsialainen monikuoromusiikki koki huipentumansa renessanssiajan lopulla muun muassa Gabrielin suvun säveltäjien käsissä. Moniääninen ja useaan ryhmään jaettu esiintyjäjoukko on kuulostanut todella komealta eri parville sijoitettuna vaikkapa Venetsian Pyhän Markuksen katedraalissa, jossa Giovanni Gabrieli  (1554/7–1612) vastasi musiikista 1580-luvulta lähtien. Häneltä kuullaan ensin peräti 12-ääninen canzona – tosin polyfonian mestarit usein kilvoittelivat äänien määrässä eikä edes 50-ääninen teos ole mahdottomuus, jos esittäjiä vain on riittävästi. Kymmenääninen Canzona in echo käyttää nimensä mukaisesti hyväkseen kaikuefektiä.

Claudio Monteverdi edustaa jo seuraavaa italialaista säveltäjäpolvea, jonka innovaatiot 1600-luvun alussa veivät musiikin tyylin renessanssin tuhlailevasta polyfoniasta kohti barokin homofonista, yhden melodialinjan ylivaltaa. Sen sijaan Englannissa polyfoninen kirjoitustapa hallitsi lähes 1600-luvun loppuun, jolloin Henry Purcellin (1659–1695) mukana koettiin polyfonisen consort-musiikin joutsenlaulu.

Viola da gamba oli ollut 1500-luvun Englannissa vielä lähinnä hovissa käytetty soitin, mutta 1600-luvun koittaessa gamba nousi suosioon myös kodeissa herrasmiesten soittimena. Thomas Lupo (1571–1627) oli Lontooseen muuttaneen italialaisen muusikon poika. Hän palveli jo teini-iässä Elisabet I:n hovissa ja myöhemmin 1600-luvun jo koitettua nuorena kuolleen kruununprinssi Henrik Fredrikin sekä vuodesta 1617 mainiosti gambaa itsekin soittaneen prinssi Kaarlen (vuodesta 1625 kuningas Kaarle I) hovissa. Lupo oli merkittävässä roolissa englantilaisen gambayhtyemusiikin kehityksessä. Suurin osa hänen säilyneistä gambasävellyksistään on ajalta Kaarlen palveluksessa, ja etenkin kolmen gamban sävellyksissään hän saattoi ryhtyä hyvinkin kokeelliseksi.

Kapteeni Tobias Hume (1579–1645) teki monipuolisen uran muusikkona ja sotilaana palvellen englantilaisesta taustastaan huolimatta jopa Ruotsin ja Venäjän armeijoissa – ainakin omien sanojensa mukaan. Humesta tiedetään hyvin vähän mitään varmaa ja hänen elinvuotensakin ovat arvailujen varassa. 1600-luvun alkuvuosina hän kuitenkin julkaisi Englannissa kaksi kokoelmaa gambakappaleita ja ennusti soittimen tulevan suosion. Musick and Mirthe – The Lady Hatton’s Delight ja The Spirit of Gambo ovat molemmat gambaryhmälle sävellettyjen kappaleiden kokoelmasta vuodelta 1607.

Myös Orlando Gibbons (1583–1625) toimi Lupon tavoin Englannissa hovimuusikkona ja kohosi ennen varsin varhaista kuolemaansa Westminister Abbeyn urkuriksi. Gibbonsin tuotanto käsittää paljon vokaalimusiikkia, mutta hän sävelsi muillekin kokoonpanoille, kuten gambayhtyeelle – tosin ajan tapa oli soittaa myös laulettavaksi tarkoitettuja madrigaaleja erilaisilla instrumentaalikokoonpanoilla. Galliard on alun perin Italiassa syntynyt kolmijakoinen hovitanssi, joka oli 1600-luvun alun Englannissa hyvin suosittu. Taitavat säveltäjät, kuten Gibbons ja William Byrd (1540–1623) käyttivät sitä instrumentaalisävellyksissään usein hyvin vapaamuotoisesti.

Johann Sebastian Bach: Cembalokonsertto D-duuri BWV 1054

Johann Sebastian Bach vaihtoi työpaikkaa Köthenin pikkuhovista Leipzigin Tuomaskirkon kanttoriksi 1720-luvun alussa ja keskittyi seuraavat vuodet säveltämään musiikkia kirkolliseen käyttöön – uusi kantaatti syntyikin lähes jokaiseen kirkkopyhään usean vuoden ajan. Mutta jo saman vuosikymmenen lopussa Bachista tuli myös kaupungin collegium musicumin johtaja, minkä ansiosta instrumentaaliteoksiakin alkoi taas putkahdella. Collegium oli leipzigilaisten ammattimuusikoiden ja taitavien amatöörien muodostama orkesteri, joka konsertoi viikoittain kaupungin kahviloissa eri kokoonpanoilla. Bachin musikaalisesta lapsikatraasta kosketinsoitintaiturit Wilhelm Friedemann (1710–1784) ja Carl Philipp Emanuel (1714–1788) olivat jo siinä iässä, että heistä tuli isänsä alaisuudessa collegiumin luottomuusikoita. Konserttien ohjelmistoista ei nykyään tiedetä kovin paljoa, mutta isä-Bach ei millään muotoa vierastanut esittää myös muiden aikalaissäveltäjien musiikkia. Leipzigissa vierailleet muusikot tutustuivat collegiumin kautta usein myös Bachin perheeseen.

Bachit saivat vuonna 1733 käyttöönsä uuden, erinomaisen cembalon, mikä johti uuden sävellystyypin, kosketinsoitinkonserton syntyyn. Tätä ennen konserttoja oli toki sävelletty vaikka mille soittimille, mutta tiettävästi kukaan ei ollut keksinyt käyttää varsin vaimeaäänistä cembaloa konserton sooloäänenä. Johann Sebastian Bachilta tiedetään valmistuneen toistakymmentä cembalokonserttoa, osa näistä useammalle kuin yhdelle cembalolle. Jo Bachin elinaikana konserttoja soitettiin myös uudella soitinkeksinnöllä fortepianolla ja ennen vanhan musiikin ja periodisoittimien renessanssia 1900-luvun loppupuolella niitä soitettiin pääasiassa modernilla flyygelillä. Nykyään cembalo on onneksi taas vähintään yhtä validi soolosoitin kuin flyygelikin.

Cembalokonserton D-duuri BWV 1054 syntyhistoria on jossain määrin epäselvä. Leipzigista löydetty käsikirjoitus on oletettavasti 1730-luvun lopusta, mutta teos on uudelleensovitus viulukonsertosta E-duuri BWV 1042, jonka Bach todennäköisesti sävelsi joko Köthenissä tai Leipzigissa parikymmentä vuotta aiemmin. Cembalokonsertoille on tyypillistä, että Bach käytti niissä vanhempia sävellyksiään vaihtaen tarvittaessa sävellajia idiomaattisempaan. D-duurikonsertossa on kuultavissa viulukonserttojen mestarin Antonio Vivaldin (1678–1741) vaikutusta, tosin Bach käyttää sävelmateriaalia paljon italialaiskollegaansa ekonomisemmin. Konsertto alkaa kolmella napakalla soinnulla ja teoksen pääpaino on jouhevasti virtaavassa ensimmäisessä osassa. Hitaassa osassa solisti liihottelee kevyesti varioivan ostinatobasson päällä ja finaali on Bachille epätyypillisesti rondomuotoinen orkesterin esitellessä osan johtavan teeman, johon solisti kerta toisensa jälkeen vastaa.

Georg Friedrich Händel: Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia

Georg Friedrich Händelin (1685–1759)Vesimusiikkia– ja Ilotulitusmusiikkia-teosten myötä palaamme Englantiin, mutta sata vuotta Lupon, Humen ja Gibbonsin aikoja myöhemmin. Kosmopoliitti Händel oli asettunut Lontooseen 1710-luvun alussa ja teki siellä vuosikymmeniä kestäneen, menestyksekkään uran. Valtaosa Händelin orkesterimusiikista on sävelletty oopperoihin, oratorioihin tai konsertoiksi, mutta poikkeuksen tekevät kaksi ulkoilmatapahtumiin tarkoitettua kokonaisuutta, jotka kuitenkin ovat hyvin eri vaiheista Händelin Lontoon-aikaa.

Vesimusiikkia-teos kantaesitettiin kuningas Yrjö I:n Thamesin-risteilyillä vuonna 1717. Pääosin puhaltimista ja lyömäsoittimista koostuneen orkesterin muusikot soittivat laivalla, joka kulki kuninkaan laivan vanavedessä. Ilotulitusmusiikin Händel sen sijaan sävelsi Aachenin rauhansopimuksen juhlallisuuksiin Westminsterin Green Parkiin Lontoossa vuonna 1749, ja kuningaskin oli tällä välillä vaihtunut Yrjö II:ksi. Tänään tuskin päästään alkuperäisen esityksen suureellisuuteen, jossa muusikkoina oli kymmeniä puhaltajia, esitystä säesti yli sata tykkiä ja katsojia puistoon oli kerääntynyt ehkä jopa 12 000. Toisaalta ensiesityksen ilotulitteet sytyttivät paitsi kokonaisen paviljongin myös epäonnisia katsojia tuleen ja aiheuttivat pahoja vammoja ilotulituksia operoineille sotilaille, joten jätetään ilotulitus tällä kertaa suosiolla vain musiikilliseksi!

tekstit: Panu Sivonen