Beethoven Appassionata

Ludwig van Beethoven (1770–1827):

Pianosonaatti nro 1 f-molli op. 2 nr 1 (1795)

1. Allegro
2. Adagio
3. Menuetto: Allegretto
4. Prestissimo

Pianosonaatti nr 2 A-dur op. 2 nro 2 (1795)

1. Allegro vivace
2. Largo appassionato
3. Scherzo: Allegretto
4. Rondo: Grazioso

-väliaika-

Pianosonaatti nro 22 F-duuri op. 54 (1804)

1. In tempo d’un menuetto
2. Allegretto

Pianosonaatti nro 23 f-molli op. 57 ”Appassionata” (1805)

1. Allegro assai
2. Andante con moto
3. Allegro ma non troppo – Presto

Ludwig van Beethoven, pianon sankarista uraauurtavaksi säveltäjäksi

Ludwig van Beethoven muutti kotikaupungistaan Bonnista Wieniin loppuvuonna 1792 ja hakeutui nopeasti itseään lähes 40 vuotta vanhemman Joseph Haydnin sävellysoppilaaksi. Kaksikon yhteistyö ei sujunut aivan ongelmitta, ja vain reilua vuotta myöhemmin Haydn matkusti Lontooseen, josta palasi vasta syksyllä 1795. Beethoven ei Haydnin lähtiessä ehkä ollut vielä valmis säveltäjä, mutta pianistina hän nousi nopeasti Wienin ylistetyimmäksi virtuoosiksi siitäkin huolimatta, että kaupungin aristokratia arvosti enemmän kevyttä ja sujuvan helmeilevää soittoa kuin Beethovenin edustamaa voimapianismia. Kukaan ei kuitenkaan pärjännyt hänelle improvisaation jalossa taidossa. Sävellystensä osalta Beethoven odotti, että saisi valmiiksi jotain riittävän korkeatasoista, jotta voisi nimetä sen opus 1:ksi. Vuonna 1795 valmistuneet kolme pianotrioa saivat lopulta tämän kunnian. Ja heti samana vuonna syntyi kolme pianosonaattia op. 2, jotka Beethoven omisti Haydnille liennyttääkseen heidän kiristyneitä välejään. Niin paljoa Beethoven ei kuitenkaan halunnut Haydnille antaa kunniaa, että olisi pianosonaattien nuottipainoksessa nimennyt itsensä Haydnin oppilaaksi, vaikka ilmeisesti Haydn oli näin toivonut.

Sonaatit osoittavat Beethovenin nopean kehityksen: hän onnistui jo nousemaan Haydnin ja Mozartin tasolle. Duuria suosineella klassismin ajalla sonaatti nro 1 f-molli tähyää tulevaisuuteen jo sävellajinvalinnallaan. Silti osa sonaatin teemoista juontuu jopa Beethovenin Bonnin-vuosilta. Toisin kuin op. 2:n muissa sonaateissa, f-mollisonaatin tanssiosan Beethoven vielä nimeää menuetiksi, joskin monesti menuetin ja scherzon raja on Beethovenilla häilyvä. Ylipäätään Beethovenin koko pianosonaattituotantoa tarkasteltaessa hän varioi kokonaismuotoa paljon: Sonaateissa voi olla osia 2–4 (itse asiassa kaksiosaisia sonaatteja on varsin monta), tanssiosan paikka väliosien sisällä vaihtelee eikä tanssiosaa välttämättä ole ollenkaan. Vaikka sonaatit yleensä alkavatkin nopealla sonaattimuotoisella osalla (joka siis sisältää esittelyn, kehittelyn ja kertauksen), ei tämäkään toteudu esimerkiksi kaksiosaisessa op. 54:ssä, jossa avausosana toimiikin yllättäen menuetti.

Sonaatissa nro 1 f-molli sävellaji vaihtelee pääosin f-mollin ja F-duurin välillä. Sen sijaan sonaatti nro 2 A-duuri helisee pääosin duurissa, joskin ensiosassa Beethoven tekee varsin rohkeita modulaatioita sävellajista toiseen. Sonaatin scherzo on edelleen tempossa allegretto samoin kuin ensimmäisen sonaatin menuetti. Hitaan osan esitysmerkintä largo appassionato (hitaasti ja intohimoisesti) ei Beethovenin sonaateissa toistu enää kertaakaan, ei edes varsinaisessa Appassionata-sonaatissa. 32 sonaatista vain viimeisessä op. 111 Beethoven antaa taas esitysohjeen appassionato, mutta nyt nopean tempon yhteydessä.

1790-luvun loppupuolelle ja aivan 1800-luvun alkuun ajoittuu musiikkimaun muutos vaikutusvaltaisten ja rikkaiden wieniläisten keskuudessa. Jos aiemmin olivat yksinkertaiset sävelmät, modulaatioiden vähäisyys ja kaikkinaisen monimutkaisuuden vältteleminen olleet arvossaan – jopa Mozartin myöhäisteoksia pidettiin helposti liian oppineina ja ymmärryksen ylittävinä – varsin nopeasti aristokratian yleinen maku muuttui Beethovenia ja tämän rajoja rikkovia teoksia suosiviksi. Tosin Beethoven koetteli koko sävellysuransa yleisönsä makua ja hermoja aina vain haastavammilla teoksilla eivätkä oppineetkaan kriitikot aina lämmenneet hänen uutuuksilleen. Beethovenin asema säveltäjänä kuitenkin 1800-luvulle siirryttäessä vakiintui ja hänet tunnustettiin elävistä säveltäjistä ylimmäksi mestariksi Haydnin ohella.

Pianosonaatti nro 22 F-duuri op. 54 (1804) on jäänyt vähän syyttäkin saman kauden kahden tunnetumman sonaatin, Waldsteinin op. 53 ja Appassionatan op. 57 varjoon. Liekö syynä kaksiosaisuus ja lyhyempi kesto? Beethovenia kiinnosti pianon kehitys suuresti ja hän oli paljon yhteyksissä pianonvalmistajiin eri puolilla Eurooppaa. Wienissä hän suosi eritoten ajalle harvinaisen pianonrakentajanaisen Nannette Streicherin pianoita, vaatien valmistajan soittimilta kuitenkin koko ajan voimakkaampaa ääntä, jämäkämpää kosketusta ja laajempaa äänialaa. Vuonna 1803 Beethoven sai ranskalaisen Erardin, jonka kuitenkin koki jo liiankin raskaaksi. Merkittävien valmistajien pianoille oli 1800-luvun alkuvuosina tyypillistä lähes kuuden oktaavin ääniala, joten on hieman yllättävää, että F-duurisonaatti op. 54 pitäytyy noin viiden oktaavin äänialassa. Sonaatin vaikeudet ovat kuitenkin sellaisia, että Beethoven ei ole voinut tarkoittaa sitä amatöörien käyttöön. Menuetiksi kerrassaan erikoinen avausosa saa jatkuvina kuudestoistaosanuotteina liikkuvasta finaalista hienon vastinparin. F-duurisonaatti on sävellajistaan huolimatta koettu melkein poikkeuksellisen vakavamielisenä, mille ymmärrettävän taustan saattaa antaa Beethovenin yksipuolinen rakastuminen sävellysoppilaansa, leskeksi jääneeseen aatelisnaiseen Josephine von Brunsvikiin.

Vuosi F-duurisonaatin jälkeen syntynyt Appassionata-sonaatti nro 23 f-molli (1805) on omistettu Josephinen amatöörisellistiveljelle kreivi Franz von Brunsvikille. Beethoven kirjoitti käsikirjoituksen kansilehdelle La Pasionata ja lisänimen Appassionata sonaatti sai vasta Beethovenin kuoltua. Sonaattimuotoisessa ensiosassa vaihtelevat tunnustelevat ja myrskyisät jaksot. Hitaan osan yksinkertaiset variaatiot osoittavat materiaalin hallinnan mestarillisuutta, ja ikiliikkujamainen, melkein kuin seinään päättyvä finaali oikeuttaa täysin sonaatin lisänimen. Ei ole yllättävää, että Appassionatan jälkeen Beethovenilla tuli usean vuoden tauko sonaattien säveltämiseen. Pianoa hän ei kuitenkaan pahenevasta kuuroudestaan huolimatta hylännyt, vaan palasi pianokonserttojen pariin.