Grand Music for Winds & Strings

Mirjam Tally (1976-)
Sarvipäät riitelevät 2003 (Sarvikud sõnelevad) kahdelle sellolle

Vladimir Reshetko, sello
Tuomas Roos, sello

Ernst von Dohnányi (1877-1960)
Serenadi jousitriolle, op. 10 (1902)
1. Marcia: Allegro
2. Romanza: Adagio non troppo, quasi andante
3. Scherzo: Vivace
4. Tema con variazioni: Andante con moto
5. Rondo (Finale): Allegro vivace

Denice Djerassi, viulu
Matti Mietola, alttoviulu
Vladimir Reshetko, sello

Ludwig Spohr (1784-1859)
Nonetto F-duuri puhaltimille ja jousille, op. 31 (1813)
1. Allegro
2. Scherzo: Allegro
3. Adagio
4. Finale: Vivace

Maano Männi, viulu
Janne Ahvenainen, alttoviulu
Tuomas Roos, sello
Pontus Grans, kontrabasso
Erica Nygård, huilu
Siri Ilanko, oboe
Hugo Olsson, klarinetti
Harri Ala-Aho, käyrätorvi
Zeynep Bozkaplan, fagotti

Mirjam Tally: Sarvikud sõnelevad

Nykyään Ruotsin Gotlannissa asuva virolaissäveltäjä Mirjam Tally (1976–) valmistui Viron musiikkiakatemiasta Lepo Sumeran luokalta vuonna 2000. Nykyään Tallyn sävellyskatalogissa on runsaasti myös vokaalimusiikkia – jossa hän on usein käyttänyt Edith Södergranin runoutta teksteinä – sekä orkesteriteoksia, mutta uransa alkuvaiheessa Tally kirjoitti pääasiassa kamarimusiikkia, etenkin hieman poikkeuksellisille kokoonpanoille. Kansanmusiikin vaikutteet ovat kulkeneet hänen sävellyksissään aina. Sarvikud sõnelevad eli Sarvipäät riitelevät vuodelta 2003 kahdelle sellolle on hieman hupaileva kuvaus pukkitappelusta, joka alkaa kyräilyllä ja päättynee apeaan sopuun. Tally käyttää sellon keinovaroja hyvinkin luovasti kuvittaessaan tapahtumien kulkua.

Ernst von Dohnányi: Serenadi jousitriolle

Ernst von Dohnányi, unkarilaiselta nimeltään Ernő Dohnányi, kuuluu unkarilaisen musiikkielämän merkittävimpiin hahmoihin 1900-luvun alkupuolella. Hän oli kotoisin Itävalta-Unkariin kuuluneesta Bratislavasta, mutta opiskeli Budapestissa. Pianistina hän seurasi Franz Lisztiä kansainvälisesti tunnetuimpana unkarilaismuusikkona ja sen lisäksi hän saavutti mainetta niin kapellimestarina, säveltäjänä kuin pianoprofessorina. Hän oli merkittävässä roolissa nostamassa Bela Bartókia ja Zoltan Kodálya maineeseen ja ylipäätään piti unkarilaissäveltäjiä esillä konserteissaan ja opetuksessaan niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Dohnányi sävelsi varsin laajan tuotannon ja vaikka olikin Bartókin ikätoveri ja ystävä, pysyi hän sävelkielessään uskollisempana tonaalisuudelle ja hyväksi havaituille muotoratkaisuille kuin uusia uria aukonut ystävänsä. Dohnányin tuotannossa keskeisessä osassa on kamarimusiikki, ja jo opiskeluaikoina syntynyt pianokvintetto op. 1 herätti arvostusta itsessään Johannes Brahmsissa. Dohnányi onnistui sittemmin tuotannossaan yhdistämään Brahmsilta periytyneen muotokäsityksen Lisztin motiivikäsittelyyn omaperäisellä tavalla.

Serenadi jousitriolle op. 10 vuodelta 1902 on ensimmäisiä teoksia, jossa Dohnányi on todella löytänyt oman tyylinsä. Teos muistuttaa tuoreudessaan siitä, miten paljon tonaalisuudessakin oli vielä osaavissa käsissä mahdollisuuksia, kun samaan aikaan ympärillä maailma sekä musiikki ja muu taide olivat suuressa murroksessa. Samalla teos kumartaa historialle: serenadille tyypillisesti muoto on moniosainen ja teos alkaa marssilla eli (kuvainnollisesti) muusikoiden paikalle saapumisella, olihan serenadi alun perin ulkoilmamusiikkia iltahetkeen. Viulun, alttoviulun ja sellon muodostama jousitrio on perinteisesti myös ollut hyvin käytetty serenadin kokoonpano, kuten Beethovenin op. 8:ssa. Dohnányi antaa jousitrion soittimille varsin tasapuolisesti soitettavaa ja myös ihan kunnon iltapuhteen, sillä teos on soittimesta riippumatta haastava. Finaalin codassa palataan ensimmäisen osan marssitunnelmaan, kuin muistuttamaan muusikoiden poistumisesta paikalta serenadin soitettuaan.

Louis Spohr: Nonetto F-duuri

Beethoven kirjoitti jousi- ja puhallinsoittimia yhdistäneen septettonsa vuonna 1800, Schubert oktettonsa vuonna 1824. Louis (Ludwig) Spohrin nonetto vuodelta 1813 sijoittuu melko tarkalleen näiden kahden merkkiteoksen väliin, ja yhdessä teoskolmikko kertoo, ettei jousille ja puhaltimille muodostunut klassismin aikana vakiintunutta kamarimusiikin yhteiskokoonpanoa jousikvartetin tai puhallinkvintetin tapaan. Mutta siinä, missä Schubert oktettonsa rakenteessa ja kokoonpanossakin – jousten lisäksi puhaltimista mukana on molemmissa teoksissa klarinetti, fagotti ja käyrätorvi – otti selvästi mallia Beethovenin septetosta, kirjoitti Spohr nonettonsa omista, vai pitäisikö sanoa teostilauksen tehneen rikkaan taiteen suosijan Johann von Tostin lähtökohdista käsin.

Beethovenin ja Schubertin tapaan myös Louis Spohr asui nonettonsa säveltämisen aikaan Wienissä ja tunsi Beethovenin henkilökohtaisesti. Spohr oli niittänyt huomattavaa mainetta säveltäjänä ja yhtenä aikansa johtavista viulisteista, joka kiersi jatkuvasti ympäri Eurooppaa esittäen etenkin omia viuluteoksiaan. Kansainvälisyydestä kertoo niin hänen kuin Dóhnanyinkin tapauksessa muun muassa se, että heidän nimistään on useampia kirjoitusasuja. Vuonna 1813 Spohr kuitenkin asettui hetkeksi aloilleen, otti vastaan pestin Theater an der Wienin kapellimestarina ja vietti muutaman vuoden Habsburgien monarkian pääkaupungissa. Hän teki kaupungissa asuneen von Tostin kanssa sopimuksen kamarimusiikkiteoksista, joista ensimmäisten joukossa syntyi tänään kuultava nonetto. Se on kirjoitettu puupuhallinkvintetin soittimille eli huilulle, oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille sekä neljälle eri jousisoittimelle: viululle, alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle. Spohrin esikuva säveltäjänä oli Mozart, ja nonetto on vielä varsin vankasti kiinni klassismin perinteessä, joskin etenkin scherzon takapiruna voi kuulla myös Beethovenin. Muoto on neliosainen ja tyypillinen klassismille, tosin scherzo tulee jo ennen hidasta osaa. Spohr onnistuu säilyttämään tasapainon jousten ja puhaltimien välillä esimerkillisesti eikä primas viuluineen erityisemmin dominoi, kuten monissa Spohrin itselleen kirjoittamissa jousikvartetoissa.

Nonetto oli heti suosittu teos ja se esitettiin useita kertoja valmistumisvuotenaan. Se on myös säilynyt konserttiohjelmissa yhtenä harvoista teoksista Spohrin laajassa tuotannossa, jossa on pienempien teosten ohella useita oopperoita ja kymmenen sinfoniaa. Elinaikanaan hyvinkin suositun säveltäjän kuoltua 1859 ajat muuttuivat eikä Spohria enää pidetty ajankohtaisena siitäkään huolimatta, että oopperoissaan Spohr oli ennakoinut Wagneria muun muassa johtoainetekniikan käytössä.

Teksti Panu Sivonen