Sateesta, ajasta, ja valosta -runoutta ja musiikkia

SATEESTA, AJASTA JA VALOSTA – runoutta ja musiikkia

Johanna Suvenmetsä:

Improvisaatio alttohuilulla

Henry Purcell (1659–1695):

Two in one upon the Ground (1690)

Johann Sebastian Bach (1685–1750):

Andante huilusonaatista e-molli BWV 1034 (n. 1720)

Edgar Varèse (1883–1965):

Density 21.5 (1936/1946)

Claude Debussy (1862–1918):

Syrinx (1913)

John Dowland (1563–1626):

Lachrimae (1596)

Henry Purcell:

Rondeau semioopperasta Fairy Queen (1692)

Leonora Duarte (1610–1678):

Sinfonia nro 1

Sinfonia nro 2

Johanna suvenmetsä

Johanna Suvenmetsä on monipuolinen huilisti, runoilija, lausuja ja taiteilija. Hän valmistui musiikin maisteriksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta vuonna 2015 opettajanaan Petri Alanko. Suvenmetsä on säännöllisesti suunnitellut ja järjestänyt jo yli vuosikymmenen ajan taidemusiikkia, runoutta, lausuntaa ja improvisaatiota yhdistäviä konsertteja. Hän on esiintynyt runoutta ja musiikkia yhdistelevin soolokonsertein Suomen ohella myös ulkomailla, muun muassa Saksassa ja Italiassa. Suvenmetsällä on laajasti kokemusta maamme ammattiorkestereissa työskentelystä, konserttien, runotapahtumien ja festivaalien taiteellisesta suunnittelusta sekä yhteistyöstä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Hän on lisäksi aktiivinen kamarimuusikko ja tilaa sekä kantaesittää säännöllisesti aikamme musiikkia. Suvenmetsä on julkaissut kaksi runoteosta sekä levyn kitaristin ja lausujan kanssa Pilfink-levy-yhtiölle. Hänen uusin levynsä Mindscapes julkaistiin marraskuussa 2025.  

Henry Purcell (1659–1695) yhtä aikaa huipensi ja päätti englantilaisen musiikin kultakauden. Hän kasvoi Lontoossa hovin kuoropoikana ja sävelsi ilmeisesti jo lapsena. 1680-luvulla Purcell toimi yhtä aikaa sekä Englannin hovissa muusikkona että Westminister Abbeyn urkurina säveltäen musiikkia molempien tarpeisiin. Vilhelm Oranialaisen tehtyä vuonna 1688 ”mainion vallankumouksen” ja noustua Englannin hallitsijaksi hovin kiinnostus Purcellin palveluksille väheni, mikä taasen antoi tälle mahdollisuuden säveltää enemmän Lontoon teattereille. 1690-luvun taitteessa Purcellin kynästä syntyi paitsi ooppera Dido ja Aeneas, myös musiikki useisiin oopperamaisiin näytelmiin, joita on myöhemmin kutsuttu semioopperoiksi tai draamallisiksi oopperoiksi.

Two in one upon a ground aloittaa semiooppera Dioclesianin (alkuperäinen nimi The Prophetess, or The History of Dioclesian) kolmannen näytöksen. Se on chaconne, joka on kirjoitettu (nokka)huiluille ja basso continuolle. Rooman keisariajasta kertova Dioclesian esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1690 Lontoossa, jossa myös kaksi vuotta myöhemmin Purcellin semioopperoista ehkä kuuluisin, Shakespearen Kesäyön unelmaan perustuva The Fairy Queen sai kantaesityksensä. Tämän teoksen aloittavaan instrumentaalikappaleiden kavalkadiin kuuluva rondeau eli rondo johdattaa kuulijat Fairy Queenin ensimmäisen näytöksen varsinaiseen alkusoittoon.

G-duurissa kulkeva andante-osa Johann Sebastian Bachin (1685–1750) sonaatista e-molli BWV 1034 huilulle ja basso continuolle jaksaa aina ihastuttaa melodioidensa virtaavuudella ja siroudellaan. Ei ihme, että siitä on tullut yksi Bachin tunnetuimmista – ja sovitetuimmista – kappaleista. Sonaatin alkuperäiskäsikirjoitusta ei ole löydetty, mutta arvellaan Bachin säveltäneen teoksen 1720-luvun taitteessa joko Köthenissä, jossa hovin tarpeisiin syntyi paljon kamarimusiikkia, tai pian hänen siirryttyään Köthenistä Leipzigiin Tuomas-koulun kanttoriksi.

Aivan erilaista huilun sointimaailmaa edustaa Edgar Varèsen (1883–1965) Density 21.5 vuodelta 1936. Ranskasta Yhdysvaltoihin pian I maailmansodan sytyttyä emigroitunut Varèse etsi uusia äänimaailmoja muun muassa sähkösoittimista ja kuului musiikillisen avantgarden kärkeen maailmansotien välisenä aikana – Varèsen eräänlainen tavaramerkki oli sireenin käyttö teoksissaan. Density 21.5 on Varèsen pääasiassa orkesterisävellyksistä koostuvassa tuotannossa poikkeuksellinen. Teoksen tilasi New Yorkin filharmonikoiden ranskalainen soolohuilisti Georges Barrère juhlistamaan uutta, platinasta valmistettua huiluaan. Nimi Density 21.5 viittaakin tämän huilun materiaaliin, platinan tiheyden ollessa noin 21,5 grammaa kuutiosenttimetriä kohden. Siinä missä Bach ja barokin säveltäjät yleensä antoivat esittäjälle paljon vapauksia dynamiikan käsittelyyn, on Density 21.5:n nuotti täynnä tarkkaan merkittyä dynamiikkaa kuiskauksista suoranaiseen huutoon, ja Varèse korosti näiden merkintöjen noudattamisen merkitystä teoksen estetiikalle.

Mainittakoon vielä, että Varèse on herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen: kokeellisen rock-musiikin pioneeri Frank Zappa piti häntä tärkeimpänä esikuvanaan ja jazz-saksofonisti Charlie Parker haaveili ottavansa sävellystunteja New Yorkin Greenwich Villageen asettuneelta Varèselta.

Varèse samoin kuin yksi hänen esikuvistaan, Claude Debussy (1862–1918), etsi inspiraatiota myös klassismia edeltäneestä musiikista. Varèse arvosti ranskalaisesta barokista etenkin Charpentieria, Debussy Lullya. Eurooppalaiselle taiteelle tyypillisesti Debussyn mielenkiinto ylsi myös antiikin taruihin, kuten käy ilmi orkesteriteoksesta Faunin iltapäivä (1892–1894) ja soolohuiluteoksesta Syrinx (1913). Debussy kirjoitti Syrinxin osana näytelmämusiikkia Gabriel Moureyn näytelmään Psyché ja kappaleen alkuperäinen nimi oli Panin huilu. Nymfi Syrinks ei vastaa metsänjumala Panin rakkauteen ja päätyy lopulta ruokona Panin huilun materiaaliksi. Teos on omistettu ranskalaishuilisti Louis Fleurylle, joka myös kantaesitti sen Psychén ensi-illassa lavan takaa. Fleury omi kappaleen käsikirjoituksen itselleen ja teos julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen 1920-luvun loppupuolella.

Pavane on Etelä-Euroopasta peräisin oleva hidas renessanssitanssi, joka rantautui Brittein saarille noin 1540-luvulla ja pysyi menestyksekkäänä seuraavalle vuosisadalle, vaikka muualla Euroopassa sen suosio oli haipunut jo paljon aiemmin. Suurin osa 1600-luvun taitteen englantilaissäveltäjistä sävelsi myös pavaneita ja lajin huipuntumana voi pitää englantilaisen melankolian mestarin John Dowlandin (1563–1626) kokoelmaa Lachrimae, or Seaven Teares Figured in Seaven Passionate Pavans (1604), joka oli kirjoitettu viisiääniselle consortille, Dowlandin mielessä ”luutulle, gamboille tai viuluille”. Putoavaa kyyneltä kuvaava lachrimae-teema on kuitenkin Dowlandin jo 1500-luvun puolella säveltämä ja melodia esiintyy myös  hänen luuttusäestyksellisessä laulussaan Flow My Teares.

Ennen kuin sinfonia 1700-luvulla sai nykyisen merkityksensä yleensä neliosaisena, laajana orkesterisävellyksenä, sana saattoi tarkoittaa melkein mitä tahansa säkkipillistä ja kampiliirasta ooppera-alkusoittoihin ja (Johann Sebastian Bachilla) kolmiäänisiin inventioihin. Sinfonian alkuperäinen kreikankielinen merkitys on yhteensoiva ja siinä tarkoituksessa alankomaalainen Leonora Duartekin (1610–1678) on seitsemän viisiääniselle consortille säveltämäänsä sinfoniaa nimennyt. Duarte syntyi rikkaan portugalilaistaustaisen perheen esikoiseksi Antwerpenissä ja sai kattavan perehdytyksen musiikkiin yhdessä sisarustensa kanssa. Duarten ilmeisesti nuorella iällä säveltämät sinfoniat osoittavat, että hän tunsi eurooppalaisen moniäänisen musiikin hyvin. Vaikka näiden sinfonioiden polyfonia viittaakin vielä vahvasti renessanssiaikaan, ei italialainen varhaisbarokki ja ajan uusimmat virtaukset olleet Duartelle tuntemattomia, kiitos perheen kotona vierailleiden muusikoiden ja kulttuuriväen.